Temperamentti vai Tourette?
Joko sinulla on oma oireyhtymä, neurologinen vika tai muu rajoite? Jos sinua luonnehditaan epäempaattiseksi ja etäisen oloiseksi, saatat olla aleksityyminen ihminen. Jos taas olet impulsiivinen mutta pedantti etkä pysty lopettamaan virkayskääsi tai hallitsemaan sormiesi tarvetta naputella, sinulla saattaa olla Touretten oireyhtymä. Onko sinulla vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa ja erikoisia mielenkiinnon kohteita? Miten olisi Aspergerin oireyhtymä? Vai oletko kömpelö etkä pysty keskittymään? Ehkä oletkin MBD- tai ADHD-tapaus!
Nykyisessä oireyhtymien tulvassa maallikko saattaa kokea, että kaikki erilaiset persoonallisuudet luokitellaan jollakin tavalla sairaiksi tai viallisiksi. Lääkärit ottavat persoonallisuutemme haltuunsa tavalla, jota kutsutaan medikalisaatioksi eli lääketieteellistämiseksi. ”Mitäs asiaa kaunistelemaan”, saattaa joku puuskahtaa, ”häirikkö on häirikkö, siinä missä juoppo on juoppo eikä sosiaalirajoitteinen”.
Lääketieteellistämisellä on kuitenkin puolensa. Diagnosointiin kuuluu luokittelua ja nimeämistä, ja erilaiset tavat luokitella ja nimetä ilmiöitä syntyvät aina jostakin tarpeesta ja kytkeytyvät kiinteästi inhimilliseen toimintaan ja maailmanmenoon.
Nykivät hullut kytkettiin ennen vaivaistaloissa ketjuihin. Pari kolme vuosikymmentä sitten muista poikkeava lapsi saattoi joutua apukouluun, sittemmin häiritsevät tarkkislaiset sijoitettiin tarkkailuluokille. Nykyään esimerkiksi säpisevällä Tourette-lapsella voivat asiat olla toisin. Hän saattaa ehkä pieninkin erityisjärjestelyin jatkaa koulunkäyntiään normaaliluokassa.
Diagnosointi ja siihen liittyvä kielenkäyttö, nimeäminen ja luokittelu voivat selkeyttää ja tuoda helpotusta elämään. Lääketieteellinen selitys voi viedä levottoman lapsen vanhemmilta syyllisyydentunteen, lopettaa pohdinnat omituisuuden syistä ja kääntää ajatukset jopa erikoispiirteiden hyödyntämiseen. Jos ihmisellä sanotaan olevan oireyhtymä, katsotaan, ettei hänen omalaatuinen käytöksensä johdu epämääräisesti hulluudesta saati ilkeydestä tai pahankurisuudesta. Diagnosoituun sairauteen tai oireyhtymään suhtaudutaan parhaimmillaan rakentavammin ja suvaitsevammin kuin käytökseen, joka nimetään häiriköinniksi.
Oma lukunsa on kuitenkin se, missä määrin elämän ilmiöitä latistetaan tai monisyisiä ongelmia lakaistaan maton alle, jos yhä useampaa inhimillisen elämän aluetta katsotaan yksipuolisesti lääketieteellisestä näkökulmasta ja ihmiset lääketeollisuuden iloksi popsivat oireisiinsa pillereitä. Kysyä sopii sitäkin, milloin, miksi ja millaisessa ympäristössä poikkeava käytös ylipäätään nimetään jonkinlaiseksi viaksi tai sairaudeksi.
Omassa ajassa, kulttuurissa ja yhteisössä vallitseva kielenkäyttö – kuten juuri nimeäminen ja luokittelu – muuttuu helposti itsestäänselvyydeksi, jota voi olla vaikea kyseenalaistaa. Helpommin luokittelujen maailman suhteellisuuden huomaa vaikkapa historian esimerkeistä. Kirjassaan Medikalisaatio – aikamme sairaus (1999) Raimo Tuomainen ja muut kirjoittajat hätkähdyttävät nykylukijaa kertomalla, kuinka 1850-luvun New Orleansissa pelättiin drapetomaniaksi nimetyn taudin leviämistä. Tautia esiintyi vain orjilla, ja sen oireena oli ylivoimainen halu karata. Kirjoittajat muistuttavatkin terveyden ja sairauden määrittelyn poliittisesta luonteesta: ”Kapinallisista voidaan hyvinkin tehdä sairaita.”
ULLA TIILILÄ
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 1.2.2000.