Kuppi kuumaa
Suomen kansan pieniä syntejä on ollut kahvinhimo. Aleksis Kivi kuvaa Seitsemässä veljeksessä, miten Männistön muorin Venlasta tuli Juhanille kelpo emäntä, mutta lisää: ”Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin siitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan huolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä.”
Paheksuva suhtautuminen kahvinjuontiin on johtunut paljolti siitä, että kahvi oli ennen ylellisyyttä, kallista tuontitavaraa. Luterilaisuus puolestaan tähdensi kohtuutta kaikissa nautinnoissa. Ei ihme, että kahviin mieltyneet ovat saaneet kuulla olevansa milloin kahvijuoppoja tai kahviratteja, milloin kahvilalleja tai kahvimalluja: ”Kyllähän meirän äitee on sellaanen kahvimallu, jottei paremmasta oo väliä” (Alavus).
Kahvista on kyllä yritetty päästä eroon. On oltu kahvilakossa. On koetettu palkitsemista kuten Himangalla, jossa joku on kertonut saaneensa kymmenpennisen, ”ko oli viikon kaffiraittiuvesa”. Tukholmassa ilmestynyt lehti Stockholms Posten tietää jo niin varhain kuin vuonna 1794, miten Turun lähellä olevassa Kalannin pitäjässä oli pidetty kahvinkeittovälineiden hautajaiset. Toivottua tulosta ei kuitenkaan saavutettu. Kahvinkeitto jatkui, ellei julkisesti niin ainakin salaa.
On vaikea olla antamatta periksi, kun kahvihammasta pakottaa, kahvimato puree tai – niin kuin Hämeenkyrössä – ”kaffeesuani rupee kuriseen”. Etelä-Pohjanmaalla ihminen on ”kaffeenpaikalta kipiä” silloin, kun hänelle tulee kova tarve saada kahvia. Rovaniemeläinen taas parahtaa: ”Kahavintuskhanha täsä kuoleepi!”
Suomalaiseen tapaan on kuulunut tarjota vieraalle kahvia. Samalla on tehty huomioita puolin ja toisin: vieras tarjoilun määrästä ja laadusta, talonväki vieraan käyttäytymisestä kahvipöydässä. Normina on yleensä pidetty kahta kupillista kahvia. Tästä huolimatta emännän on syytä kysyä kuten Kaustisella: ”Eikös passais aherruskuppi (= kolmas kupillinen kahvia)?” Satakuntalainen sananlasku varoittaa liiasta nuukailusta tarjoilussa näin: ”Ei millään niin viarasta häpäsek ku kahrella kahveekupillisella.” On siis kyse talon kunniasta. Siihen kuuluu myös se, että kahvi on tarpeeksi vahvaa. Jos vieras pääsee kotiin palattua sanomaan: ”Niin oli laihoa kahvi, että haaparanta (= pohja) kupista näky” (Posio), talon maine on mennyttä.
Vieraan puolestaan on näyteltävä kohtuuden ystävää. Ehkä ei kuitenkaan kannata mennä ihan niin pitkälle kuin se lavansaarelainen morsian, joka ei hääpäivänä ”uskaltanu kohvikuppiikaa juua eikä syyä mittää”, jotta uudet sukulaiset eivät olisi pitäneet häntä ahneena.
Moni vanha kahvinjuontitapa on jo ehtinyt jäädä unholaan. Mitäpä jos Helsingin Bulevardilla olevan kahvila Ekbergin kanta-asiakkaisiin kuuluvat rouvat panisivat tuulemaan: pyytäisivät tarjoilijaa tuomaan piripintaan kaadetun pyykkärinkupin tai kupparinkupin, kaataisivat kahvia kupista aluslautaselle, nostaisivat lautasen sormenpäiden varassa huulille, sujauttaisivat sokeripalan suuhunsa ja alkaisivat juoda palan päältä täysin siemauksin ja kuuluvasti ryystäen.
MATTI VILPPULA