Juhannuskokot syttyvät

Juhannuskokkoja saa taas kohta ihailla rannoilla ja kallioilla. Ennen 1900-lukua niitä poltettiin lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa. Länsi-Suomessakin aattoillan juhlatulia on sytytetty mutta eri aikaan: pääsiäisenä, vappuna, helatorstaina ja helluntaina sekä syyspuolella kekrinä.

Juhannuskokkoa on nimitetty kokoksi muun muassa Kannaksella ja Inkerissä. Itse sana on kyllä tuttu muuallakin. Se tarkoittaa murteissa seipäistä tai riu’uista tehtyä keitto- tai yöpymiskotaa taikka teerenpyydystä, metsästäjän suojaksi rakennettua katosta ja erilaisia muita kekomaisia rakennelmia ja muodostumia.

Kokko on johdettu sanasta kokka, joka puolestaan tarkoittaa keulaa tai esiin pistävää kulmaa. Komeissa juhannuskokoissa on poltettu, ja poltetaan joskus vieläkin, vanhoja veneitä – kokka kohden taivasta. Tästä juhannuskokon nimitys ei kuitenkaan johdu, vaan kartiomaisuudesta ylimalkaan.

Puhutaan myös juhannustulista tai juhannusvalkeista. Sana tuli on murteissa itäinen, valkea läntinen. Valkeaa on alettu käyttää ikivanhan tuli-sanan kiertoilmauksena, kun hyödyllistä mutta vaarallista ilmiötä ei ole rohjettu nimittää oikealla nimellä.

Karjalassa, etenkin Kannaksella, kokkoperinne on aikoinaan ollut erityisen rikas: on poltettu monia erikokoisia ja erilaisia kokkoja. Viipurin läänin Uudellakirkolla sytytettiin juhannusaaton alkuillasta ”odottokokko” – sikäläisellä murteella uottokokko –, kun odotettiin väen kokoontumista. Paikoin tätä nimitettiin kutsu-, kutsuma- tai kutsujaiskokoksi. Säkkijärvellä juhannuksenviettäjiä houkuteltiin paikalle pienellä narrikokolla. Lemillä hätäkokon sytyttäminen oli merkkinä, että pian sytytetään iso kokko. Koivistolla poltettiin kuivista katajista koottu rätisevä ja paukahteleva kirokokko.

Kannaksen eteläosissa kokoista ensimmäisenä sytytettiin pieni ämmä- eli ämmäinkokko. Sen jälkeen lapset ja vanhukset menivät yöpuulle. Seuraavaksi olivat vuorossa tyttö- ja poikakokot. Aattoilta huipentui jopa seitsemän metriä korkean ukkokokon polttamiseen.

Muuan muassa Sakkolassa on rakennettu korkeita säärikokkoja. Neljä pitkää puuta eli säärtä lyötiin maahan kehikoksi ja sidottiin yläpäästä yhteen. Kukin sääri nimettiin kylän naimaikäisille tytöille. Se tyttö, jonka sääri ensimmäisenä kaatui, pääsi ensimmäisenä naimisiin.

Esivanhempamme ovat uskoneet, että juhlatulilla on puhdistava vaikutus ja että ne karkottavat pahoja henkiä. Kuten muissakin vuotuisjuhlissa myös juhannuksessa yhdistyvät pakanalliset ja kristilliset perinteet. Juhannuskokon, juhannustulien, juhannusvalkeiden alkuosa juhannus juontuu Johannes Kastajan nimestä.

MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 16.6.2002.