Nähdään, hei!
Yövyin kerran 1980-luvun alussa Tukholmassa. Lähtiessäni hotellista sanoin vastaanottovirkailijalle kouluruotsillani adjö. Nuori nainen katsoi ällistyneenä eikä vastannut mitään.
Hyvästelysanat ovat suomen kielessäkin muuttuneet. Sanalla hyvästi on nykyisin käyttöä lähinnä ihmissuhteita selviteltäessä. Ennen viime sotia se oli vielä yleinen ja tavanomainen hyvästelysana. Sodan oloissa se jäi kuitenkin usein merkitsemään lopullista eroa. Siksi hyvästi-sanaa alettiin välttää ja ruvettiin sanomaan toiveikkaasti näkemiin. Sanana näkemiin on kyllä jonkin verran vanhempi.
Vieraille ihmisille ja virallisissa yhteyksissä sanotaan nykyisin yleensä näkemiin. Tätäkin sanaa on alettu kartella. Nuori myyjä luikkaa asiakkaalle kuin asiakkaalle hei. Niin saattaa sanoa vastaanottoa pitävä keski-ikäinen lääkärikin keski-ikäiselle potilaalleen. Myös moi-sana on yhä yleisemmin lopputervehdys.
Omien havaintojeni mukaan hei alkoi yleistyä hyvästelysanana radion puhelinohjelmissa joskus parikymmentä vuotta sitten. Etenkin aluksi tuntui oudolta, jopa ärsyttävältä, että teititeltiin mutta lopuksi sanottiin hei. Monia kuulijoita häiritsi ja häiritsee erityisesti se, jos soittaja ja toimittaja eivät oikein osaa päättää keskustelun muodollisuusasteesta: johdonmukaisesta sinuttelusta tai teitittelystä ja samansävyisestä tervehdyksestä.
Monissa kielissä hyvästely perustuu näkemistä, tapaamista tarkoittavaan verbiin: ruotsissa på återseende, saksassa auf Wiedersehen, venäjässä do svidanija, virossa nägemiseni. Näkemiin-sanan merkitys on siis ’kunnes jälleen näemme’ ja kuulemiin-sanan 'kunnes jälleen kuulemme'. Puhelinohjelmien toimittajat ja ohjelmiin soittavat ovat yleensä toisilleen tuntemattomia eivätkä todennäköisesti myöhemminkään kohtaa. Siitä syystä näkemis- tai kuulemistoivotus onkin voinut ruveta tuntumaan kielitajun vastaiselta. On alettu kaivata muuta lopputervehdystä. Hei-sanalla ei ole varsinaista merkityssisältöä. Siksi se on tulkittavissa neutraalimmaksi kuin näkemiin; se on ikään kuin pelkkä ystävällinen lopetussignaali, ei enää selvästi tuttavallisuuden viesti.
Joitakin ihmisiä tiedämme tapaavamme ja haluamme tavata uudelleen. Tämän voimme ilmaista paitsi suoraan myös välillisesti, hyvästelysanan avulla. Moni nykysuomalainen lopettaakin puhelunsa sanomalla soitellaan tai palataan asiaan taikka kepeämmin palaillaan. Kadulla erotessamme huikkaamme nähdään tai, jos olemme pääkaupunkiseudun nuorisoa, nähää. Tietysti on mahdollista, että toivottaja ei ole tosissaan.
Sinuttelu ei ole Suomessa siinä määrin yleistynyt kuin Ruotsissa. Teitittelyn taitaminen on sävyjen taitamista, ja siihen kuuluu myös lopputervehdyksen valinta.
MAIJA LÄNSIMÄKI