Kreivin aikaan

Sodat, kapinat, nälänhädät, kulkutaudit ja luonnonmullistukset ovat kuuluneet ihmiskunnan vitsauksiin. On ollut vainovuosia, kapinavuosia, tautivuosia, ruttovuosia, köyhiä vuosia, viluvuosia. Ne ovat jälkeen päin muuttuneet eräänlaisiksi ajallisiksi kiintopisteiksi, joista käsin oman elämän käännekohtia on tarkasteltu: ”Asuin kapinavuotena siellä ja siellä”, ”Muutin kotoa pois pian köyhien vuosien mentyä”.

Samalla tavalla historialliset henkilöt ja tapahtumat ovat jättäneet merkkinsä ajanjaksojen nimiin. Seuraavassa esimerkkejä eri vuosisadoilta.

Kreivi Pietari Brahe oli Suomen kenraalikuvernöörinä 1600-luvulla. Tuo aika – kreivin aika – oli uudistusten ja edistyksen aikaa niin talouden kuin sivistyksenkin alalla. Vuosisadat ovat tehneet tehtävänsä, ja Pietari Brahe on monelta jo unohtunut historian hämärään. Kreivin aika on kuitenkin jäänyt kieleen, tosin uuden merkityssisällön saaneena. ”Tulit kreivin aikaan”, voimme sanoa, kun joku saapuu sopivasti, parhaaseen mahdolliseen aikaan.

Katariina II oli vallassa Venäjällä 1700-luvulla. Suomen hallitsija hän ei koskaan ollut. Suomi kuului hänen aikanaan Ruotsille. Silti akkakeisari, Kaisa-keisari tai Kaisa-kuningas tunnettiin Suomessakin, ja muistot hänestä säilyivät pitkään. Vielä senkin jälkeen, kun ne himmenivät, on sanottu kuten Savossa: ”Eiköhän liek Kaesa-keisarin aekune” tai: ”Se jutteloo vua niitä Kaisa-kuninkaan aikuisija.” Näissä lauseissa voisi yhtä hyvin käyttää ilmausta aataminaikainen, merkitys on jokseenkin sama.

Suomessa siirryttiin 1880- ja 1890-luvulla metrijärjestelmään. Se koski niin pituus-, pinta-ala-, tilavuus- kuin painomittojakin. Siirtymäkausi tunnetaan murteissa kiloaikana, kilotalvena ja kilovuosina.

1890-luvun alkuun osuivat myös pulavuodet. Kiloaika yhdistyi joidenkuiden kielitajussa pulavuosiin, pula-aikaan. Kiloaika sai uuden merkityksen: ”Ku köyhyys pakkaa ja on ahtaus (= puute), on kiloaika”(Kittilä).

Englantilaisia sotalaivoja saapui kesällä 1854 Suomen vesille. Ne aiheuttivat tuhoa muun muassa Oulun ja Raahen satamissa. Kesää alettiin sanoa engelsmanninkesäksi. Aivan samoin kuin aiemmin puheena olleissa nimityksissä tässäkin alkuperäinen nimenantoperuste pyrki unohtumaan ja sekoittumaan johonkin uuteen: ”Enkesmannikesä oli niin kuiva kesä, että siitä pittäen eijoos semmosta poutakessää ollu” (Utajärvi).

Pohjoisessa Suomessa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla muutakin. Oli kaatokesä, jolloin jokin kummallinen eläintauti tappoi kotieläimiä, varsinkin hevosia. Oli myös vuosien 1863 ja 1864 välinen kiiretalvi, jolloin ainakin Nivalan seuduilla ilmeni omituista uskonnollista hurmosliikettä. Sen tuntomerkkejä oli ”tavaton kiire autuudenasioissa”. Johtuiko kiire maailmanlopun pelosta mene tiedä, joka tapauksessa ”kiirettalavena ne konttas tooleinki (= tuolienkin) alite, ne muka meni sillon ahtaasta portista sissään” (Nivala).

Olemme päässeet 1900-luvulle. Mikä sen monista tapahtumajaksoista rinnastuisi nimityksensä puolesta edellä mainittuihin? Ehkäpä yöpakkaset eli yöpakkaskausi, Suomen ja Neuvostoliiton välien viileneminen 1950-luvun lopulla.

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 30.12.2003.