Hurraako hurri?

Mistä on peräisin suomenruotsalaista – ja nykyisin joskus myös ruotsinruotsalaista – tarkoittava haukkumasana hurri? Johtuuko se siitä, että suomenkielisten huutaessa eläköön ruotsinkieliset huutavat hurraa? Vai olisiko syynä se, että ruotsinkieliset aiemmin tapasivat käyttää sanaa huru, kun he eivät ymmärtäneet, mitä suomenkieliset sanoivat? Kumpaakin selitystä on tarjottu, mutta molempien voidaan katsoa olevan ns. kansanetymologioita: selitysyrityksiä, jotka eivät ole tieteellisesti perusteltavissa.

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla sai 1970-luvun alussa alkunsa niin sanottu hurrarrörelsen, hurraajaliike. Samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa mustien kansalaisoikeuksia ajava liike tunnuslauseellaan ”black is beautiful” sekin halusi kääntää pilkan voitokseen. Niinpä ruotsin kielessä ruvettiin käyttämään hurri-sanaa muistuttavaa nimitystä hurrare 'hurraaja'.

R. E. Nirvi on kirjassaan Petojen nimitykset kosinta- ja hääsanastossa (1982) käsitellyt sanan hurri alkuperää. Nojaudun seuraavassa hänen selityksiinsä.

Hurria käytettiin suomenruotsalaisten pilkkanimenä mm. Helsingissä jo vuosisadan alussa, mutta nimityksen juuret ovat Pohjanmaan ruotsalaisasutukseen rajautuvalla suomenkielisellä seudulla. Siellä hurrilla on alkuaan tarkoitettu vaihtokauppaa harjoittavaa kulkukauppiasta, ei kuitenkaan pelkästään ruotsinkielistä. Hämeestä tai Keski-Suomesta kotoisin olevia kauppiaita sanottiin nimittäin itämaan hurreiksi. Ruotsalaiset hurrit taas vanhastaan olivat kierteleviä kalakauppiaita mutta myös sellaisia, jotka kulkivat ostelemassa hevosia ja lehmiä suomenkielisellä seudulla. Moni vanha sanontatapa heijastaa hurri-sanaan liittyneitä kielteisiä tunteita, esimerkiksi ”Lyö hurria puukolla, sil hurrilla ei oo väliä, ei hurrilla oo sielua”.

Myöhemmin hurrilla alettiin ymmärtää myös vakinaisesti paikallaan asuvia rannikon ruotsalaisia. Jonkun voitiin sanoa olevan ”tukinajos hurris” tai menneen ”piiaks hurriihin” silloin, kun hän oli työssä ruotsalaisseudulla.

Alkuaan hurri ei kuitenkaan ole eteläpohjalaisuus vaan itäsuomalaisuus. Mikäli Nirvin selityksiin on uskomista, sanan merkityksenkehitys on ollut todella huimaava.

Hurri samoin kuin äänteellisesti läheinen hurtta ovat kumpikin alkuaan olleet suden kiertoilmauksia. Niitä on voitu käyttää myös muista karvaisista eläimistä kuten koirasta ja vuohesta. Sanat ovat sitten siirtyneet tarkoittamaan myös pitkätukkaista tai partaista miestä ja edelleen levotonta nuorta miestä, esimerkiksi yöjalassa kulkijaa, riiustelijaa.

Tuloksena on, että hurrista on tullut ’kosija’ ja hurrin johdoksesta hurrikas ’tyttö, jolla on kosija’, tai ’tyttö, joka ensi kertaa käy tulevien appivanhempiensa luona’. Entisaikaan oli tapana, että morsiamen ja sulhasen oli kierreltävä anelemassa morsiusapua, esimerkiksi pellavaa kangasta varten. Usein he vastineeksi tarjosivat antajalle rihkamaa tai viinaa.

Näin umpeutuu ympyrä (vaikka olenkin hypännyt monen sivujuonteen yli). Sudesta on tullut kosija ja sulhanen, sulhasesta kaupustelija, ja kaupustelijasta on suomenkielisellä Etelä-Pohjanmaalla tullut halveksittu suomenruotsalainen, hurri.

MIKAEL REUTER

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 23.11.1999.