Rakkaimpamme
Kuolinilmoituksissa omaisilla on tapana käyttää vainajasta määritettä rakas, esimerkiksi ”rakas puolisoni, isämme ja ukkimme”. Sanaa käytetään myös substantiivisesti: rakkaamme. Toisinaan näkee lisäksi superlatiivia, joka ilmaisee ominaisuuden suurinta määrää. Superlatiivimuoto on rakkaimpamme – ei ”rakkainpamme”, kuten kuolinilmoituksissa välistä kirjoitetaan.
Mistä johtuu, että superlatiivin perusmuodossa on n (rakkain) mutta useimmissa taivutusmuodoissa sen sijasta m (rakkaimman, rakkaimpien)? Entä miksi rakkaimpamme-, rakkaimpani-muotojen oikeinkirjoitus tuottaa ongelmia?
Esimerkiksi suuri-sanan superlatiivimuotoja ovat suurin, suurimman, suurinta, suurimpana jne. Sama sarja kuului alkuaan ”suurima”, ”suuriman”, ”suurimata”, ”suurimana”, mistä on yhä jälkiä murteissa. Tunnus oli siis kaikissa muodoissa ma. Kantasuomessa – joskus pari tuhatta vuotta sitten – ma-tunnus muuttui erilaisten äänteenmuutosten jälkeen sanan lopussa n:ksi (suurin), samoin tavun lopussa t:n edellä (suurinta). Se, että nykyisin ei sanota ”suuriman”, ”suurimana”, vaan suurimman, suurimpana, johtuu komparatiivimuotojen (suuremman, suurempana) mallista.
Suurin-superlatiivin alkumuoto ”suurima” ei ole vain historiallinen sanarakennelma. Suurima tarkoittaa nykykielessä ryyniä, samaa kuin yleisempi suurimo. Suurimat on alkuaan tarkoittanut jauhettaessa karkeiksi jääneitä rouheita, ja on mahdollista, että sana onkin vanha superlatiivimuoto.
Suomen kieltä kirjoitetaan lähes – mutta vain lähes – samoin kuin äännetään. Kirjoitamme esimerkiksi sainpa ja sormenpää, mutta äännämme ”saimpa” ja ”sormempää”. Nenä-äänne n muuttuu toiseksi nenä-äänteeksi, m:ksi, kun se omaksuu seuraavan p:n yhden ominaisuuden, ääntymäpaikan; n ääntyy hammasvallissa, m ja p huulilla. Tällaista mukautumista jäljessä seuraavaan äänteeseen nimitetään osittaiseksi assimilaatioksi.
Juuri assimilaation vuoksi oikeinkirjoitus saattaa tuottaa harjaantumattomalle ongelmia liitepartikkelin sisältävissä muodoissa, sellaisissa kuin onpa, enpä, kunpa. Jopa ylioppilasaineissa näkee ääntämyksen mukaisia tarjokkaita ”ompa”, ”empä”, ”kumpa”.
Laulamme ”Kotimaani ompi Suomi” ja veisaamme ”Jumala ompi linnamme”. Runollinen verbimuoto sekä äännetään että kirjoitetaan ompi, ei ”onpi”. Ompi-sanan pi-pääte ei ole liitepartikkeli, vaan preesensin tunnus, sama kuin esimerkiksi muodoissa saapi, voipi. Ompi-sanan m periytyy muinaisesta ”oma”-asusta, josta sittemmin on kehittynyt myös nykyinen on-muoto.
Kirjoitusasu ”rakkainpamme” on tahaton, tietämättömyydestä tai huolimattomuudesta johtuva virhemuoto. Siinä tavoitellaan erheellisesti samaa oikeinkirjoitusta kuin esimerkiksi sanassa onpa. Superlatiivimuotoon sisältyvä pa ei kuitenkaan ole liitepartikkeli, joten pitää kirjoittaa aivan ääntämyksen mukaisesti rakkaimpamme.
MAIJA LÄNSIMÄKI
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 22.10.2002.