Kuulemisvaikeuksia

Silloin kun keskustelukumppanin sanoista ei saa selvää, on kohteliasta kysyä ”Anteeksi, kuinka?”, ”Kuinka sanoitte?” tai ”Kuinka?”. Useimmiten kuitenkin sanomme ”Mitä?” tai ”Tä?” Tilanteen virallisuus tai epämuodollisuus ratkaisee, mitä ilmausta kulloinkin käytämme.

Vaihtoehtoja on muitakin. Murteissa varsin yleinen kysymyssana on hä tai häh. ”Mihi sie määt? – Hä? – Mie kysy jot mihi sie määt.” Maan eteläosissa hä-sanan tilalla on ollut ha tai hah. ”Meinaaks tänään mennä puarii? – Ha? – Sanoin vaa et oleks meinannu käirä tänään puaris.”

Hä- ja ha-sanoilla on myös pitemmät vastineet, haa ja hää. ”Yks huuti kirkon ovelta, että onko siälä Herran pyhässä kopissa Ojakollosen poikaa. Se poika sano sitte että hää?” ”Haista sää äijä paska! – Haa? Kuin tee sanosit? – Sanoin et taitaa tulla sare.” Hää ja haa ovat varsin suppea-alaisia, edellinen kuuluu lähinnä Ala-Satakunnan ja jälkimmäinen lounaisen Hämeen ja Salon seudun murteisiin.

Kysymyssanoille tä, ha, hä, haa, hää on yhteistä, että ne esiintyvät yksinään, itsenäisinä. Ne eivät esimerkiksi voi aloittaa kysyvää lausetta. Tästä syystä lauseessa ”Mitä sinä sanoit?” olevaa mitä-sanaa ei voi korvata tä-, ha-, hä-sanoilla. Kysyvän lauseen lopussa ne sen sijaan voivat olla tähdentämässä, että kysyjä odottaa vastausta tai että kysymys on tarkoitettu käskyksi tai komennoksi. ”Joks työ koulussa käyttä, hä?” ”Mitä pirua te oikein puhutte, hä?” Setälän Suomen kieliopin vanhoissa painoksissa ha ja hä luokitellaankin huudahdussanoiksi, joilla on kysyvä luonne.

Tä, ha ja hä ovat tyylisävyltään arkisia, jopa hiukan epäkohteliaita. Ei ihme, että niiden käyttäjät ovat saaneet nenäkkäitä vastauksia. Hah-kysymyksen tekijälle on vastattu: ”Hah men Haliko ahtest (= mäestä) alas pikipata seljäs!”, ja hä-kysyjää on näpäytetty: ”Hässi Päntikän tätiä!” Hah-sanan taajaa käyttöä on sanottu hahattamiseksi. ”Sitäk siäl hahatat!”, on voitu tiuskaista.

Ha ja hä tuovat mieleen puheruotsin vastaavan kysymyssanan va. Sille ne eivät kuitenkaan ole sukua. Sen sijaan esimerkiksi viron murteissa ja Venäjän karjalassa niillä on vastineet, mikä puhuu yhteisen itämerensuomalaisen alkuperän puolesta.

Arkikielessä nykyisin yleinen tä on tietenkin mitä-sanan jälkitavu. Vastoin suomen kielen painotusperiaatteita sanapaino on osunut jälkimmäiselle tavulle. Ensimmäinen tavu on jäänyt painottomaksi ja kadonnut. Samoinhan on käynyt kiitos-sanalle. Pelkkä tos kuuluu jo monen suusta. Kyse on toisaalta siitä, että sanat ovat huudahduksen luonteisia, toisaalta siitä, että puheessa tiheimmin esiintyvät sanat usein ovat myös lyhyitä.

Ovatko ha ja hä typistymiä joistakin pidemmistä sanoista? Sellaistakin on arveltu, mutta näyttö puuttuu.

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 24.1.2006.