Varpunen oksalta

Vanha tarina kertoo, kuinka Jumala jakeli värejä linnuille näitä luodessaan. Viimeksi paikalle ehtineelle varpuselle kävi hiukan huonosti: värit olivat jo miltei ehtineet loppua Luojan paletista. Niinpä lintu joutui tyytymään siihen vaatimattomaan asuun, mikä sillä on nykyisinkin.

Ulkonäkönsä vuoksi varpusta on monesti pidetty vähäpätöisenä ja surkuteltavana luontokappaleena. Toisaalta linnun käytöstavat ovat saaneet aikaan sen, että siihen ei ole suhtauduttu maatalousvaltaisessa yhteisössä kovin myötämielisesti. Varpusten on huomattu ajaneen muita, hyödyllisempinä pidettyjä pikkulintuja pesistä, ja siemeniä syövinä ne ovat voineet tehdä tuhojaan viljapelloissa. Isossakyrössä on jopa sanottu, että ”kun varpuunen pääsöö ohoran päähän, niin siitä tuloo varis”. Koko maahan levinnyt varpunen, Passer domesticus, onkin kulttuurilintu, joka ei tule toimeen kovin kaukana ihmisestä.

Jo Mikael Agricola käytti nimitystä varpunen, ja tällä nimellä lintua on kutsuttu miltei kaikkialla Suomessa. Toisaalta on muistettava, ettei hyödyttöminä pidettyjä pikkulintuja ole juuri eroteltu toisistaan, vaan varpusiksi on sanottu muitakin samankokoisia ja -näköisiä siivekkäitä, kuten urpiaisia, sirkkuja tai hemppoja. Lounais-Suomessa linnun nimi on varvunen (vrt. varpu : varvun) ja Kaakkois-Hämeessä varpulainen.

Varpulainen on tunnettu myös paikoin maan lounaisosissa, mutta siellä sillä tarkoitetaan kottaraista. Kottarainen ja varpunen ovat lainailleet nimiään muutenkin toisilleen. Varpusta on paikoitellen kutsuttu kottaraiseksi ja kottaraista taas mustavarpuseksi ja Varsinais-Suomessa ruotsinvarpuseksi. Lieneekö suhteellisen myöhään maahan laajemmalti levinnyttä kottaraista sitten pidetty sen verran outona, että sen on arveltu tulleen Ruotsista ja samalla oletettu naapurissa varpustenkin olevan isompia kuin kotimaassa.

Sanan varpunen alkuperää on haettu niin kotoa kuin naapuristakin. Se on yhdistetty esimerkiksi oksaa tarkoittavaan varpu-sanaan, koska lintu istuskelee oksilla. Samaahan tosin harrastavat lukuisat muutkin linnut. Yhteys venäjän niin ikään varpusta tarkoittavaan sanaan huomattiin kuitenkin jo 1770-luvulla, ja selitys linnun nimen muinaisvenäläisestä alkuperästä on nykyisinkin hyväksytty.

Varpusella on lisäksi kymmenittäin kansanomaisia nimityksiä, joista monia voi sanoa deskriptiivisiksi, äänneasultaan kuvaileviksi. Maan pohjoisosissa on puhuttu hottisista ja mottereista, Keski-Pohjanmaalla rottisista tai krottisista. Satakunnassa lintua on kutsuttu koturiksi tai koturivarpuseksi. Koturihan on ollut maaseudun tilattomaan väestöön kuulunut omaa asuntoa vailla ollut ja toisen luona asunut henkilö, loiseksikin sanottu.

Ajat muuttuvat. Vielä runsaat sata vuotta sitten kirjoitettiin varpusesta kartanoiden loisena, jonka voisi huoletta hävittää sukupuuttoon, ilman että ”luonnonjärjestys” siitä kärsisi. Viime vuosikymmenten aikana varpuskanta on kuitenkin jo niin vähentynyt, että lintu on nykyisin rauhoitettu ja sen tappamisesta voi saada sakot.

KIRSTI AAPALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 15.2.2000.