Käki kukkuu

Kaikki tuntevat käen äänestä ja tietävät, että se munii toisten lintujen pesiin. Harva on kuitenkaan käkeä nähnyt.

Monissa kielissä käki on nimetty juuri ääntelynsä perusteella: ruotsiksi käki on gök, englanniksi cuckoo, saksaksi Kuckuck, ranskaksi coucou, latinaksi cuculus, venäjäksi kukuška. Suomessakin on joskus puhuttu kukkulinnusta, mutta varsinainen nimitys käki on muuta alkuperää, ehkä balttilaislaina.

Kansa on puhunut käkihaukasta. On uskottu, että kun käki loppukesästä lakkaa kukkumasta – sen sanotaan saaneen ohranvihneen kurkkuunsa –, se muuttuu haukaksi. Käkihän on etenkin lentäessään erehdyttävästi varpushaukan näköinen.

Käen mukaan on nimetty myös useita kasveja. Ketunleipä on murteissa muun muassa käenapila, käenkakku ja käenruoka. Maariankämmekän nimityksiä ovat käenkukka, käennunnu ja mukuloiden mukaan käenpotaatti. Itiöpesäkkeistä karhunsammalta nimitetään käenkauraksi, käenohraksi, käenrukiiksi ja käenpellavaksi. Kevätversoinen korte on käenpetkel, kesäversoinen käenkuusi.

Kesällä näkee usein kasvin lehdellä tai varressa vaahtoa, jota on muodostunut sylkikaskaan toukan ympärille. Sitä sanotaan murteissa konnan- tai käärmeensyljeksi ja lisäksi käensyljeksi. Koivunlehdessä esiintyvä tummanpunainen ruostesieni on kansankielessä käenverta, käenoksennusta ja käenpaskaa.

Vanha kansa on uskonut, että jos keväällä ensi kerran kuulee käen kukkuvan eikä ole sinä päivänä vielä ehtinyt syödä mitään, voi kuulijalta mennä koko vuoden onni. Ellei ole heti aamutuimaan ehtinyt haukata vaikkapa leipäpalaa, käenpalaa, niin kukkuva käki paskantaa eli sittuu ihmisen, ”pilaa” hänet, aiheuttaa hänelle taianomaisesti vahinkoa.

Kun kuulee käen kukkuvan, rupeaa vaistomaisesti laskemaan. Entisaikaan kukahtelujen määrästä laskettiin, koska pääsee naimisiin tai paljonko on elinvuosia jäljellä. Sairaasta ja huonokuntoisesta on ollut tapana sanoa, ettei hän enää käkeä kukuta. Tämä on hienovarainen tapa kiertäen ilmaista, että tuskinpa elää enää kevääseen asti.

Käki on siis ennelintu. On arveltu, että ennustamista, enteilemistä, aavistamista tarkoittava verbi käetä on johdettu käki-sanasta. Kun nenää, ylähuulta tai silmiä kutittaa tai kissa ”pesee silmiään”, käkeää vieraita. Vihjeeksi lottoajille, että vasemman kämmenen kutiseminen käkeää rahantuloa, oikean rahanmenoa. Käkeämiselle on murteissa kehittynyt yleisempikin lupaamisen, aikomisen, uhkaamisen merkitys. ”Ei se lähe, joka käkeää”, sanotaan Joroisissa.

Myös ihmistä voidaan verrata käkeen. Umpihumalainen on käkenä tai täynnä kuin taivaan käki. Ehkä humalaisen nikottelussa voi kuulla jotain samaa kuin käkikoiraan kukahtelussa – naarashan ei kuku. Hämmästynyt tai hölmistynyt puolestaan on nykyisin monesti äimän käkenä, kuvaannollisesti suu auki kuin äimäneulan silmä ja pöllämystynyt kuin humalainen.

MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 25.5.2004.