Suku ja nimi

Suomen yleisimmät sukunimet ovat Virtanen, Korhonen, Nieminen ja Mäkinen. Ne on muodostettu nen-johtimen avulla kantasanoista virta, korho, niemi ja mäki. Korhosta lukuun ottamatta kaikki perustuvat maastotermeihin.

Ruotsissa yleisimmät nimet ovat Johansson, Andersson, Karlsson ja Nilsson. Niissä nimi koostuu henkilönnimestä ja poikaa tarkoittavasta son-sanasta. Ruotsalaiset ovat ”Jussinpoikia”, ”Antinpoikia”, ”Kallenpoikia” ja ”Niilonpoikia”.

Esimerkkien perusteella voisi päätellä, että siinä missä suomalainen samastuu paikkaan – virtaan, niemeen, mäkeen –, siinä ruotsalainen osoittaa kiintymystä sukuun, nimenomaan isänsä sukuun. Suomalainen olisi kuin kissa, joka on uskollinen kotipaikalleen, ruotsalainen kuin koira, jolle perhe on tärkeämpi.

Olettamus on liian hataralla pohjalla. Virtanen, Nieminen ja Mäkinen ovat verrattain nuoria, 1800-luvulla muotiin tulleita luontoaiheisia nimiä. Pelkästään niiden perusteella ei päätelmiä suomalaisesta sukunimistöstä voi tehdä.

Samalla lailla sukuniminä verraten uusia ovat myös ruotsin son-nimet. Niitä on kyllä aiemminkin käytetty mutta ei sukuniminä vaan niin sanottuina patronyymeina. Niiden tehtävänä on ollut ilmaista, kenen pojasta on kyse. Sen jälkeen kun ne menettivät tämän tehtävän, ne muuttuivat sukunimiksi. Andersson- nimisen henkilön isän nimen ei enää välttämättä tarvinnut olla Anders eikä nimen haltijan son-lopusta huolimatta enää poika. Hän saattoi olla myös tyttö.

Tapa, jossa nimi viittaa todelliseen isän nimeen ja josta ilmenee myös nimenkantajan sukupuoli, on Pohjoismaista käytössä enää vain Islannissa. Siellä nimi Jónsson tai Jónsdóttir paljastaa, että oikeasti on kyse Jón-nimisen miehen pojasta tai tyttärestä.

Osa suomalaisistakin sukunimistä on vanhastaan perustunut isän nimeen. Esimerkiksi nimet Matikainen ja Makkonen ovat tällaisia. Edellisen pohjana on vanha etunimi Matikka, joka puolestaan on Matti-nimen puhuttelumuoto. Jälkimmäinen taas tulee karjalaisesta ristimänimestä Makari, joka on kreikkalaisen Makarioksen meikäläinen vastine.

Ei siis voi yksikantaan sanoa, että ruotsalaiset sukunimet osoittavat kiintymystä sukuun, suomalaiset eivät. Jotakin perää sukurakkauden ja sukunimen riippuvuussuhteessa silti saattaa olla. Kulttuureissa, joissa suku on arvossaan, voi jopa isovanhempien nimi tai vielä etäisemmän sukulaisen nimi päästä etunimeä täydentävän nimen tehtävään. Suomessa tällainen käytäntö on vieras. Tai ehkä ei sentään kokonaan.

Kotonani oli yhteen aikaan tapana nimetä kaikki kissat sukupuolesta välittämättä Santroiksi. Kun ensimmäinen Santroista sai poikaset, niistä yksi päätettiin pitää. Meillä oli siis kaksi Santraa. Erotukseksi vanhempaa sanottiin Itte-Santraksi ja nuorempaa Pieneksi-Santraksi. Kävi vielä niin, että Pieni-Santrakin sai pojan. Nyt Santroja oli kolme: Itte-Santra, Pieni-Santra ja Pienen-Santran Santra.

Kieltämättä nimet olivat pituutensa takia hieman hankalakäyttöisiä. Ne olivat kuitenkin jotakin Nöpöä, Söpöä ja Töpöä viestivämpiä siinä suhteessa, että ne selvästi ilmaisivat kaikkien kuuluvan samaan Santrojen sukuun ja että ne osoittivat kunkin Santran paikan suvun arvoasteikossa.

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 28.9.1999.