Erki Nool Otepäällä
Tarina 30-luvulta kertoo suomalaisesta arvovieraasta, joka Viron-vierailullaan halusi ilahduttaa isäntiään vironkielisellä puheella. Puhe oli hänelle käännetty mutta ääntäminen tuotti ongelmia. Puheessa osoitettiin kunniaa lipulle, viroksi lipule (äännetään suunnilleen: ”lippule”). Puhujapa äänsi suomenmukaisesti ”lipule” ja tuotti siten viron sanan libule, ’huoralle, lutkalle’.
Suomen ja viron samankaltaisuus on niin selvä, että yhteisyyttä saattaa olettaa liikaakin. Tärkeä ero on oikeinkirjoitus: jos suomalainen ääntää virolaisia nimiä tai tekstiä suomenmukaisesti, syntyy kiusallisia virheitä. Suurin ero on eripituisten k-, p- ja t-äänteiden merkinnässä. Viron äännejärjestelmä on joiltain osin suomalaisen kannalta mutkikas, mutta muutamasta nyrkkisäännöstä on jo paljon apua viron ääntämisessä.
Viron kirjaimet g, b, d äännetään lähes samoin kuin suomen k, p, t. Rakastettu laulaja Georg Ots on siis ”keork”, ei ”jori” saati ”dzood”. Tallinnan tunnettu aukio Vabaduse väljak taas on ”vapatuse väljak”. Kirjainyhdistelmä ng ei muuten virossa ole kaksois-äng-äänne vaan ”nk”: Inge (”inke”), Langemets (”lankemets”). Oudolta voi näyttää virolainen kirjoitusasu Helsingi, mutta ääntämykseltään se vastaa meikäläistä.
Viron k, p, t taas ääntyvät sanan sisällä useimmissa tapauksissa ikään kuin puolitoistakertaisina, ja suomalainen voi käytännössä ääntää ne omien kaksoiskonsonanttiensa tapaan. Urheilusankari Erki Nool on ”erkki nool”, talviurheilun keskus Otepää taas ”otteppää”. Otepää tosin on ääntämykseltään poikkeuksellinen: pää-sanan p aloittaa yhdyssanan jälkiosan, ja k, p ja t ovat tällaisissa tapauksissa yleensä lyhyet kuten suomessakin. Nimi Otepää ei kuitenkaan hahmotu enää selvästi yhdyssanaksi, koska sen alkuosan merkitys on nykypuhujalle hämärä. Sillä ei ole yhteyttä suomen ote-sanaan, vaan oletettu lähtöasu on Ohdenpää; siinä alkuosana on ’karhua’ merkinnyt oksi-sana, joka on taipunut samoin kuin lukusana kaksi (oksi : ohden kuten kaksi : kahden). Sama sana muuten sisältynee Suomen moniin Oksjärvi-nimiin.
Runoilija Lydia Koidula lienee ainakin nimeltä tuttu niille suomalaisille, jotka tuntevat Virosta muutakin kuin Mustamäen torin. Hänen etunimensä ääntämys ei ehkä ole yhtä tunnettu: se on näet ”liitia”. Virossa y-äänne merkitään ü-kirjaimella (esim. Pühajärv, Jüri), meidän saksalaiseksi y:ksi nimittämällämme; virossa se tietenkään ei ole saksalainen vaan aivan tavallinen, sanoisiko virolainen kirjain. Oma nimensä on viron kielessä harvinaisella y-kirjaimella: se on ypsilon tai igrek, ja sen ääntöasu on yleensä ”i”.
Suomesta kokonaan puuttuu viron õ-äänne. Sitä on luonnehdittu hymyillen äännetyksi u:ksi: kieli on kuin u:ta mutta huulet kuin e:tä äännettäessä. Se on siis eri asia kuin ö, ja huomaavaista olisi, jos Suomenkin viestimet kirjoittaisivat esimerkiksi Võrun kaupungin ja tunnetun kirjailijan Tõnu Õnnepalun nimet oikein. Vierasnimien oikeaan kirjoitus- ja ääntöasuun pyrkiminen varsinkin julkisissa yhteyksissä on kaunis kielellisen kohteliaisuuden muoto.
HEIKKI HURTTA
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 17.7.2001.
