Alejen aika

Sehän on taas, alejen aika. ALE! ALE! ALE! kirkuvat näyteikkunoiden neonväriteipit. Sana tulee silmille myös lehtien sivuilta ja televisioruudusta. Mutta kuinka kauan meitä oikein on houkuteltu alennusmyyntitungokseen tämän sanan voimalla?

Sallittakoon vanhan muistella. Tulin Kielitoimiston töihin1971, juuri alennusmyyntien aikaan. Jouduin heti keskelle kielikohua. Kielenhuollon ”grand old man” Matti Sadeniemi ja Suomen kielen perussanakirjan silloinen päätoimittaja Jouko Vesikansa paheksuivat pontevasti siellä täällä jo silloin näkynyttä ale-sanaa: Eihän nyt sillä lailla voi ruveta sanoja tekemään, että otetaan mielivaltaisesti muutama kirjain jonkin sanan alusta. Ei se ole oikea lyhennekään, kun se ei noudata sanojen lyhentämissääntöjä. Ja miten sitä voi edes taivuttaa? Ja jos ale yleistyy, sen mukana voisivat kaiken maailman villit lyhentymäsanat ja muu kielellinen laittomuus päästä valtaan.

Kuka sitten oli tämän ”laittomuuden” tekijä? Se ei tällä kertaa ollutkaan joku kielen säännöistä piittaamaton mainosnikkari, vaan, yllätys yllätys, suomen kielen professori, silloin jo varsin iäkäs Aarni Penttilä. Hän ehdotti ale-sanaa alennusmyynti-sanan tilalle artikkelissaan ”Tuliteräsanoja eli uusia sanaehdokkaita” (Suomen Kuvalehti 21.2.1969).

Näin Penttilä keksintöään perusteli: ”Se ei sekaannu mihinkään muuhun yleisnimeen ja siinä on tarpeeksi sitä alennusta, jonka esiin tuomiseen pyritään. Se on niin lyhyt, että se voidaan kerrata ikkunoissa monesti ja sillä tavalla ikään kuin huutaa ostajille hintojen alentumista.” Hän mainitsi myös, että muissakin kielissä on käytetty vastaavaa sananmuodostuskeinoa. Hän lienee tarkoittanut lähinnä ruotsin lyhentymäsanaa rea (realisation), joka oli selvästi alen mallina.

Kielenvastaisuusmoitteista huolimatta ei ale-huutoa voitu tukahduttaa, niin näppäräksi ja tehokkaaksi mainossanaksi se osoittautui. Mutta vielä 1978 Vesikansa sanaili alesta mainiossa kielipakinakirjassaan Miljoona sanaa: ”Paitsi että ale on taivutukseltaan epäselvä (onko sanottava: ostin puvun alesta vai aleesta?), se on muodostumistavaltaan epäilyttävä. Samalla laillahan olutpullo voitaisiin typistää asuun olu ja nakkisämpylä asuun nak! (Neiti, olu ja nak.)”

Loppujen lopuksi kielenhuollon tehtäväksi jäi vain antaa ohjeita sanan taivuttamisesta: ale, alea, alen, alejen jne. eli taivutetaan samoin kuin muita uusia e-loppuisia sanoja, kuten nalle. Ale otettiin nikottelematta mukaan Kielitoimistossa laadittuun Suomen kielen perussanakirjaan 1990.

Ale-sanaa on sittemmin osattu hyödyntää myös kauppaketjujen nimissä: Alennus Pajunen muovattiin muotoon Alepa 70-luvun lopussa. S-osuuskaupat taas alkoivat 80-luvun lopussa pyörittää ketjua, jonka nimi aluksi oli S-ale. Pian huomattiin, että poistamalla väliviiva saatiin hauskasti kaksikielinen Sale; englannissa tuo sana merkitsee muun muassa alennusmyyntiä.


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 23.1.2001.