Leimaako sairaus ihmisen?

Sairaudesta ja oireista puhuminen ei ole kaikille helppoa. Eräiden tautien tai vaivojen nimenkin mainitsemista saatetaan karttaa. Kuolinilmoituksissa ja muistokirjoituksissa näkee mainittavan, että joku on ”kuollut vaikean sairauden murtamana”, mikä useimmiten tarkoittaa syöpää. Kuppa-sanaa on myös vanhastaan kartettu, ja kansa onkin puhunut pahastataudista ja lääkärit tietysti keskenään syfiliksestä. Etäisyyttä voidaan ottaa myös puhumalla väljästi ja epämääräisesti alapään vaivoista tai urologisista ongelmista.

Samantapaisia ja muitakin nimitysongelmia on liittynyt tautiin, täsmällisemmin tilaan, jonka nykyinen virallinen lääketieteen termi on epilepsia. Nimitys on kansainvälinen ja pohjautuu vastaavaan kreikan sanaan, joka tarkoittaa äkillistä kiinni tarttumista, taudinkohtausta.

Epilepsialla tai oikeastaan eräillä sen oireilla on vanhastaan, varsinkin kansankielessä, ollut kirjava joukko omakielisiä nimityksiä. Yleisin näistä on kaatumatauti, jota takavuosina käytettiin lääketieteessäkin ja joka on edelleen käytössä tavallisessa arkipuheessa. Yleinen on ollut myös kaatuvatauti, joka perustuu ruotsin fallandesjuka-sanan väärään käännökseen (fallande tarkoittaa sekä kaatumista että kaatuvaa). Kaatumatauti on siinä suhteessa epätyydyttävä kuvaamansa asian ilmaisin, että kaatuminen on vain yksi epilepsian oire eikä ollenkaan yleisin.

Epilepsialla on kaatumataudin lisäksi ollut murteissa runsaasti muitakin sellaisia nimityksiä, jotka perustuvat maallikon havaitsemiin oireisiin, esimerkiksi heittotauti, pyörrytystauti, kuoleskelevainen tauti, kouristustauti. Monissa kulttuureissa on tunnettu se Raamatussakin esiintyvä primitiivinen uskomus, että epileptikot olisivat pahojen henkien riivaamia. Tästä selittyvät sellaiset etenkin itäsuomalaiset epilepsian nimitykset kuin pahanpieksäjäinen ja pahanlyötävä tauti.

Vuonna 1911 julkaistussa tietosanakirjassa todetaan senaikaisen käsityksen mukaisesti, että ”kaatuvataudin” juuret ovat perityssä heikkohermoisuudessa, ja tiettävästi vielä 1940-luvulla potilaita hoidettiin mielitautiosastolla. Edelleenkin epilepsiaan liittyy häpeää ja syyllisyyttä. Ns. suuri kohtaus, jolloin potilas kaatuu, hengitys keskeytyy, raajat jäykistyvät, lihaksissa ilmenee nykäyksiä ja suusta tulee vaahtoa, saattaa herättää lähellä olevissa pelkoa. Siksi on ymmärrettävää, että epileptikoille ja heidän läheisilleen on merkitystä sillä, mitä nimitystä tästä neurologisesta tilasta käytetään.

Osuvaa suomenkielistä termiä epilepsialle ei ole keksitty. Vierasperäinen sana epilepsia tuntuu läpinäkymättömyytensä vuoksi monien mielestä neutraalilta ilmaukselta, joka ei leimaa ihmistä. Tämä on pätevä syy suosia asiaviestinnässä nimitystä epilepsia.

MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 18.6.1996.