Kirjoituksen kompurointia

Äidinkielen ylioppilaskokeita lukiessani minulla on ollut jo useamman vuoden sellainen tuntu, että yhä enemmän niissä esiintyy suoranaisia oikeinkirjoitusvirheitä. Tänä keväänä päätin merkitä näitä virheitä muistiin. Saalista tuli, enemmän kuin olisin toivonut. Tarkastelen tässä muutamaa virhetyyppiä.

Tavallisimpia virheitä ovat ne, joissa sananloppuisen liitepartikkelin kin, kaan (kään) eteen oli kirjoitettu toinen k: ”ollakkin”, ”jollekkin”, ”ihmisellekkin”, ”selvästikkään”, ”tiedäkkään”. Tähän on kyllä ilmeinen syy: tottumaton kirjoittaa korvansa mukaan, ja näitä sanoja lausuttaessa kuullaan kaksi k:ta. Se taas johtuu siitä, että näiden sanojen lopussa, siis ennen liitettä, on useimmissa murteissa rajakahdennus (eli loppukahdennus: olla’, jolle’, tiedä’ jne.), jolloin liitteen alku-k kuuluu kahdentuneena. Samasta syystä näkee myös pa (pä) -liitteen edellä p:n kahdentumista: ”tuleppa”. Suomen kielen oikeinkirjoitusta vakiinnutettaessa on kuitenkin päätetty, että rajakahdennusta ei kirjoituksessa merkitä, vaan kirjoitetaan yksi k: ollakin, jollekin, millekään, tiedäkään ja myös tulepa.

Monista muistakin kirjoitusvirheistä voidaan syyttää ääntämistä:  ”niimpä”, ”kumpa”, ”ompa”. P:n edellä n ääntyy m:ksi, joten pitää vain tietää, että pa (pä) -liitteen edellä säilyy kirjoitettaessa sama n, joka on sanan lopussa (niinpä, kunpa, onpa). Tavallisia virheitä ovat myös ”sydämmen”, ”avoimmuus”, joissa perusmuodon (sydän, avoin) loppu-n muuttuu monissa taivutusmuodoissa tai johdoksissa m:ksi, mutta toista m:ää niihin ei kirjakielessä kuulu.

Päinvastaisiakin virheitä näkyy: ”useinmiten”, ”suurinpana”, ”äärinmäistä”. Syynä ei näissä voi olla korvan mukaan kirjoittaminen vaan pikemminkin sen vastustaminen: ehkä kirjoittaja muistaa, että joissain tapauksissa pitää kirjoittaa n vaikka kuullaan m, mutta soveltaa oppia väärässä paikassa. Pitää siis kirjoittaa: useimmiten, suurimpana, äärimmäistä.

Puhekielestä johtunevat seuraavienkin sanojen kirjoitusvirheet: ”viellä”, ”kuullostaa”, ”arvelluttava”, ”erillainen”, ”erinlainen” (po. vielä, kuulostaa, arveluttava, erilainen), ja etenkin nämä: ”asijoita”, ”utelijaita”, ”ei aijo”. I:n ja seuraavan tavun vokaalin välissä tosin usein äännetetään j, mutta sitä ei kirjoiteta (po. asioita, uteliaita, aio). Päinvastaista virhettä näkee tekijännimissä, joissa pitäisi olla j, kuten ”taiteilia” (po. taiteilija).

Suomen kieltä sanotaan helpoksi sen tähden, että sitä kirjoitetaan samalla tavoin kuin äännetään. Se ei pidä täysin paikkaansa, niin kuin edeltäkin näkyy. Näitä ”pieniä eroja” hinkataan koulussa 12 vuotta, mutta oppi ei vain mene perille kaikille. Olisiko asialla yhteyttä siihen, että entistä useampi nuori lukee entistä vähemmän kirjoja, joista oikeinkirjoituksen malli voisi siirtyä aivoihin kuin itsestään?

TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 20.7.2008.