Ootsä tänään mun kaa?

Kielitoimiston puhelinneuvontaan soittavat paheksuvat joskus mielestään arkiselta, jopa rumalta kuulostavaa sanaa kaa, jota kuuleekin runsaasti, sillä ainakin Helsingissä jo pienet lapset soittelevat toisilleen ja kyselevät: ”Ootsä tänään mun kaa?”

Mikään uusi keksintö kaa ei ole: kanssa-sanaa vastaava kaa tunnetaan vanhastaan varsinkin Kymenlaakson murteissa. Viron kielen vaikutukseksi tulkitaan se, että Kymenlaakson saaristossa ja yleensä Kymensuun murteissa, mm. Vehkalahdella, kaa on muuttunut erillisestä sanasta, postpositiosta, suorastaan sijapäätteeksi, jollainen se on viron kielessä ihan virallisestikin (esimerkiksi minuga = minun kanssani). Sijapäätteenä kaa mukautuu jopa vokaalisointuun eli muuttuu tarvittaessa kääksi.

Kaakkoishämäläisissä murteissa voidaan näin tutkija Matti Punttilan mukaan sanoa toisaalta paatinkaa eli ’veneen kanssa’, ’veneellä’ ja toisaalta käskärrinkää ’käsikärreillä’, iskänkää ’isän kanssa’. – Iskähän on sivumennen sanoen myös Kymenlaaksosta muuhun suomeen levinneitä sanoja.

Liite kaa, kää on erikoisuuttaan ennenkin herättänyt huomiota. Varsinkin kää-liite on saattanut toisinaan tehdä sanoista joidenkin mielestä kummallisia. Virolahden puolella onkin matkittu vehkalahtelaisia naapureita ja kiusoiteltu heitä sanomalla esimerkiksi: ”Ei teiränkääkää taira päästä markkinoil.”

Selvästi erottuvat murrepiirteet ovat toki muutenkin eri puolilla Suomea kiinnittäneet toismurteisten huomiota ja synnyttäneet härnäämistä, mikä taas on edistänyt huomiota herättävän piirteen tasoittumista ja vähittäistä katoamista. Näin esimerkiksi hämäläisten l, jota ennen on laajalti käytetty yleiskielen d:n paikalla (lählen = lähden), on lähes hävinnyt.

Uuskäytössä kaa näyttää säilyvän etuvokaalisena erillisenä sanana, postpositiona. Ainakaan itse en ole kuullut helsinkiläislasten sanovan iskänkää. Sen sijaan olen kyllä kuullut iskä-sanan rinnakkaismuotona iskan.

Onko ä sitten katoamassa nuorten kielestä? Tätäkin on kyselty, mutta sen asian selvittäminen olisi jo toisen jutun aihe.

RIITTA ERONEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 30.4.1996.