Iita on erikseen

Henrik Florinus julkaisi 1702 kirjan ”Wanhain suomalaisten tawaliset ja suloiset sananlaskut”. Yksi teoksen noin 1 500 sananlaskusta kuuluu: ”Tiessä pihti portaalla.” Vaikka jokainen lauseen kolmesta sanasta esiintyy nykykielessäkin, sananlasku saa lukijan ymmälle. Siinä ei tunnu olevan minkäänlaista mieltä.

Florinus on liittänyt sananlaskunsa perään pihti-sanaa koskevan kommentin: ”Pihti/ se on linnun pydys tiesä hywä löyttynä.” Selityksen vaatisi myös sana porras. Sekään nimittäin ei tarkoita samaa, mitä nykyään sillä ymmärrämme, vaan sillaksi ojan yli pantua puun runkoa. On siis kyse siitä, että tiessä sillä kohdalla, jossa kulkijan etenemistä helpottamassa on alkeellinen silta, on linnunansa.

Mikä on sananlaskun ”Tiessä pihti portaalla” sanoma? Onko tarkoitus neuvoa metsästäjää virittämään loukkunsa sillan pieleen, koska siltaa käyttävien saaliseläinten joutuminen pyydykseen on silloin todennäköistä, vai varoitetaanko kulkijaa elämän tiellä vaanivista vaaroista? Sanoma olisi tällöin: ”Helpoimmalta näyttävä väylä voi olla myös ansa.”

Monen sananparren ja lentävän lauseen kohtalona on ollut, että ne ovat aikojen saatossa kadottaneet kehyksensä, tiedon siitä ympäristöstä ja tilanteesta, jossa ne ovat syntyneet. Oikean tulkinnan kannalta tällainen tieto olisi monesti välttämätöntä.

Yhtä käsittämätön kuin Florinuksen sananlasku on tämän kirjoituksen otsikkona oleva lause ”Iita on erikseen”. Lukijan ei tarvitse ihmetellä, vaikkei olisi sitä ennen kuullutkaan. Kyse ei ole mistään laajalle levinneestä ja yleisesti tunnetusta sanonnasta. Olen nimittäin sanonnan ainoa käyttäjä ja myös käyttöönottaja.

Siltä varalta, että ilmaus ”Iita on erikseen” joskus saisi siivet selkäänsä ja siitä tulisi lentävä lause – mitä en kuitenkaan usko –, paljastan sen taustan. Näin säästän tulevat tutkijapolvet turhalta päänvaivalta ja virhetulkinnoilta.

Minulla oli lapsena kaksi nimikkolammasta: Iita ja Aata. Iita oli valkoinen ja Aata musta tai oikeammin tummanruskea. Talvella tuotiin naapurin valkoinen pässi Iitan ja Aatan luo kyläilemään, ja kevään korvalla kumpikin lampaistani sai karitsan, valkoisia molemmat. Sama toistui seuraavana ja sitä seuraavana keväänä. Katraassani oli lopulta useita valkoisia lampaita ja yksi musta: Aata.

Ihmiset tulivat katsomaan lampaitani. Lähes jokainen kiinnitti huomionsa Aataan ja kysyi: ”Mikä tuon mustan lampaan nimi on?” Vastasin: ”Se on Aata”, mutta lisäsin heti perään: ”Iita on erikseen.” Tällä halusin sanoa: ”Älkää unohtako Iitaa. Iita on yhtä tärkeä lauman kantaemo kuin Aatakin.”

Lauseelle ”Iita on erikseen” voisi antaa syvemmänkin sisällön, nimittäin sen, että nekin, jotka lahjoiltaan tai ulkonäöltään eivät erotu joukosta, ovat elävinä olentoina kuitenkin tärkeitä, arvokkaita ja ainutlaatuisia.

MATTI VILPPULA

Julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 31.10.2000.