Pilkunviilaustako?
Kirjoitin parikymmentä vuotta sitten lehteen selostuksen Petroskoissa pidetystä itämerensuomalaisesta symposiumista. Lopetin kirjoituksen näin: ”Parhaat kiitokset neuvostoliittolaisille, virolaisille, vepsäläisille ja karjalaisille kollegoille.” Eräs virolainen ystäväni soitti minulle kauhistuneena. Olin pilkkuvirheelläni aiheuttanut lähes ulkopoliittisen kriisin.
Jotkut nimittelevät kielenhuoltajia pilkunviilaajiksi. Pilkku ei kuitenkaan ole niin mitätön merkki, kuin he ehkä kuvittelevat, eikä pilkkusääntöjä ole keksitty ihmisten kiusaamiseksi.
Pilkun päätehtävä on auttaa tekstin rakenteen hahmottamisessa. Pilkun avulla tekstivirtaa jäsennetään ymmärrettävämmäksi, osoitetaan kokonaisuuksia, yhteen ja erilleen kuuluvia osia. Säännöt kannattaa opetella kielioppaiden avulla, tai ne voi kerrata esimerkiksi viime vuoden Kielikello-lehdestä (3/95). Kirjoittajalla on myös valinnan mahdollisuuksia, sillä kaikki pilkkusäännöt eivät ole ehdottomia.
Kerrotaan, että 1950-luvulla pilkkuvirhe saattoi pudottaa äidinkielen kokeen laudaturin cum laudeksi (joka silloin oli asteikossa seuraava alempi). Nyt ei niin käy, vaikka ei kaikkia pilkkuvirheitä sentään läpi sormien katsota. Väärä pilkutus voi johtaa lukijan harhaan, ja siitä voi olla esimerkiksi virallisissa papereissa vakaviakin seurauksia.
Kaikkein tärkein pilkku on silloin, kun pilkuttomuus muuttaa merkityksen. Lauseet ”Hän rakastui toiseen, älykkääseen mieheen” ja ”Hän rakastui toiseen älykkääseen mieheen” merkitsevät eri asioita. Jälkimmäisessä tapauksessa ensimmäinenkin mies oli ollut älykäs, edellisessä tapauksessa ei.
Virke ”Poliisi huomasi, että rikollinen tarttui aseeseen, ja ampui” tarkoittaa, että poliisi ampui. Jos ja-sanan edeltä puuttuu pilkku, ampujana on rikollinen.
Mikä siis oli alussa mainitun lauseen poliittinen pilkkuvirhe? Karjalaisille-sanan jälkeen olisi pitänyt panna pilkku. Silloin sukukansojen edustajat olisi mainittu vain täsmennyksen vuoksi eikä heitä olisi rinnastettu samanarvoisina neuvostoliittolaisiin.
MAIJA LÄNSIMÄKI