Kurikkakymmenellä
Viikate on vanha niittämisväline mutta myös kuoleman symboli. Puhutaan kuoleman viikatteesta, samoin viikatemiehestä, kun kuolema halutaan personoida, kuvitella eläväksi olennoksi. Kuvataiteessa kuolema esiintyykin usein luurankomiehenä, jolla on viikate kädessä.
Viikate kuoleman symbolina on kansainvälinen, ja se periytyy jo antiikista. Meillä se siis on lainaa muualta. On kuitenkin olemassa viikatteeseen rinnastuvia symboleita, jotka näyttäisivät olevan puhtaasti suomalaista perua.
”Johan se on kurikka orren pääsä oottamasa”, on Pohjois-Pohjanmaalla voitu vihjata kuoleman lähestymiseen. Kurikka tarkoittaa lyhyehköä, tukevaa lyöntipuuta: karttua, kapulaa, nuijaa. Kuoleman symbolina kurikka on väline, jolla surma kopauttaa uhrinsa hengiltä. Kurikka esiintyy myös eräässä toisessa kuolemaan viittaavassa sanonnassa. ”No nyt sitä out sinnäe kiäntynnä sille kurikkakymmenelle”, on Suonenjoella leikillisesti huomautettu, kun joku on täyttänyt 60 tai 70 vuotta. Tarkoituksena on muistuttaa, että todennäköisesti viimeinen ikäkymmen on alkamassa.
Kurikkakymmen on nimenomaan itäisen ja keskisen Suomen sana. Pohjanmaalla on ihmisen kuolinkymmentä nimitetty klupukymmeneksi tai kolkkakymmeneksi. Nämä rinnastuvat kurikkakymmeneen siinä, että niidenkin alkuosa viittaa lyömiseen, iskemiseen tai välineeseen, jolla tuo isku annetaan. Klupu merkitsee varstaa, vanhanaikaista puintivälinettä, jolla riihen lattialle levitetyistä lyhteistä iskettiin jyviä irti. Kolkalla tai kolkkakalassa taas oltiin silloin, kun pyydystettiin mateita nuijimalla niitä ohuen, läpinäkyvän syysjään läpi.
Jos verrataan viikatetta ja kurikkaa kuoleman symboleina toisiinsa, edellinen vaikuttaa astetta hienovaraisemmalta. Viikatteella leikataan viljaa, ja ihminen ajatellaan kypsäksi viljaksi, jonka korjuumies katkaisee viikatteellaan.
Kurikka sen sijaan on iskemisväline, nuijimisväline, tappamisväline. Se on siinä mielessä viikatetta brutaalimpi, että iskun kohteena on ihminen itse, ei ihmistä edustava vilja tai heinä. Vai onko sittenkään? On nimittäin olemassa tietoja, joiden mukaan kurikkakymmeneksi tai klupukymmeneksi on sanottu paitsi ihmisen myös hevosen viimeistä eli tavallisesti kolmatta ikäkymmentä.
Matti Rajamaa Alahärmästä kertoo murteiden sana-arkistoon lähettämässään kirjeessä: ”Viimme vuasisaralla pruukathin hevoonen lopettaa, kun se oli tullu liika vanahaksi. Se tainnutethin lyämällä päähän jollakin kluvulla, jos ei ollu likillä pyssymiästä.”
Kurikkakymmen tai klupukymmen onkin ehkä alkuaan tarkoittanut juuri hevosen kuolinkymmentä, ja sitä on vasta myöhemmin alettu käyttää myös ihmisen viimeisistä elinvuosista.
MATTI VILPPULA