Jääkalloja ja pääkalloja

Myöhäissyksy on tiellä liikkujan kannalta vaarallista aikaa: on pimeää ja monesti, kun märkä tienpinta äkkiä jäätyy, uhkana on vielä pääkallokeli.

Sana pääkallokeli synnyttää monien mielessä kuvan jäätiköstä, iljanteesta, kaljamasta, jolla kulkija liukastuu ja johon hän kaatuessaan lyö päänsä ja taittaa luunsa. Se voi viitata myös muuhun: autoilijan kannalta hengenvaaralliseen mustaan jäähän, joka pahimmillaan aiheuttaa kuolonkolareita.

Pääkallokeli on verraten nuori sana. Se puuttuu Nykysuomen sanakirjasta (1951–1961), mutta myöhemmin ilmestynyt Suomen kielen perussanakirja (1990–1994) sen mainitsee. Suomen murteiden sana-arkiston vanhimmat tiedot pääkallokelistä ovat 1930-luvulta.

Miten pääkallokeli on voinut kieleen tulla? On  viitteitä siitä, että se on syntynyt ikään kuin erehdyksestä. Pää ei ole kuulunut alkuperäiseen ilmaukseen, ja kallokin on tarkoittanut tässä yhteydessä jotain muuta kuin pääkoppaa.

Sanat kalla ja kallo tai jääkalla ja jääkallo tarkoittavat murteissamme keväällä pitkään sulamatta säilyvää jäistä kohtaa maassa, ympäristöään korkeammalle jäänyttä jäistä talvitien pohjaa tai rannalle kertynyttä jääkasaumaa.

Sana kalla sisältyy monien saarten nimiin, esimerkiksi nimeen Ulkokalla. Niissä sen merkitys on ’luoto, kari’. Yhteistä kallalle ja kallolle on, että ne liittyvät kumpikin jäähän, jäätikköön tai jääkasaumaan. Ne ovat samaa alkuperää kuin ruotsin murteiden kalla, kalle, kall ’rannalle kasautunut lumi ja jää; luoto’. Uusimman tutkimuksen mukaan kyseiset suomen  ja ruotsin sanat saamen sanaan gal'le ’kivijärkäle tai iso kivi vedessä tai sen ääressä’.

Etelä-Pohjanmaalla on ollut käytössä sana kallokeli. Sillä tarkoitetaan jäistä, iljanteista keliä. On todennäköistä, että tämän sanan kallo ei viittaa pääkalloon vaan siihen jäätikköön, jääkasaumaa merkitsevään kallaan tai kalloon, josta edellä on ollut puhe.

Kun jäätikköä tarkoittavat kalla ja kallo ovat kielessä käyneet harvinaisiksi, ei ole ihme, että kallokelinkin – siis jäätikkökelin – kallo on kielitajussa yhdistynyt tutumpaan kalloon, pääkalloon. Ikään kuin selventääkseen kallokelin merkitystä, on joku sanan käyttäjistä lisännyt sen alkuun sanan pää. Sana, jonka pohjana on ’rannalle kasautunut lumi ja jää’ on korvautunut sanalla, jonka pohjana on toinen, skandinaavisperäinen sana skalle ’pääkallo’.  Pääkallokeli on ilmeisesti ns. kansanetymologia, jossa oudon tuntuinen, harvinainen sana on mukautunut äänneasultaan läheiseen ja merkitykseltään aivan toiseen sanaan.

Pääkallokeli tuli liikennetoimittajien kieleen nelisenkymmentä vuotta sitten. Liikenneturvan osastopäällikkö Esko Salovaara on muistellut, että sanaa käytettiin 1960-luvulla pyhäinpäivän ajosäästä. Arveltiin, että karmea sana saisi autoilijat suhtautumaan vakavasti myöhäissyksyn teillä vaanivaan vaaraan.

SATU TANNER

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 29.10.2002.