Pieniä sanoja

Taannoisessa HS:n pilkkukeskustelussa television uutistoimittajia moitittiin siitä, että heidän puheessaan tauko ei useinkaan ole että-sanan edellä pilkun kohdalla vaan vasta että-sanan jäljessä. Mutta kuten toimittaja Marjukka Havumäki vastauksessaan (HS 20.1.) totesi, kirjoitettua tekstiä ääneen luettaessa ei pilkku aina merkitse taukoa: muiden välimerkkien tapaan pilkunkin ensisijaisena tehtävänä on tekstin rakenteen kieliopillinen jäsentäminen ja havainnollistaminen, ei tauon ilmaiseminen.

Se, että puheessa tauko usein on että-sanan jäljessä, on hauskasti sopusoinnussa sanan historian kanssa. Alkujaan että-sanan merkitys on luultavasti ollut suunnilleen ’tähän tapaan’. Ilmaus ”Maija sanoi, että – –” onkin siis aiemmin merkinnyt ’Maija sanoi tähän tapaan: – –’. Siten tauko että-sanan jäljessä tuntuu luontevammalta.

Mitä muuta että-sanan historiasta tiedetään? Merkitykseltään, käytöltään ja muodoltaan lähellä että-konjunktiota on jotta. Tämän parin pohjalta on jo pääteltävissä, että nämä sanat oikeastaan muodostuvat kahdesta osasta: e + ttä ja jo + tta. Jälkiosan (tta, ttä) on arveltu olevan taivutuspääte tai tapaa ilmaiseva johdin, mutta entä alut e- ja jo-?

Näistä kahdesta alkuosasta jo- esiintyy myös sellaisissa sanoissa kuin joka, joku, jollainen, jommoinen. Kielitieteellisesti sanoen jo- on pronominivartalo; muita pronominivartaloita ovat mm. ku- (sisältyy mm. sanoihin kuka, kummoinen, kumpi ja kunnes) ja mi- (mm. mikä, millainen, miten ja mitätön).

Tämmöiset pronominivartalot esiintyvät kielessä vain harvoin sellaisinaan: runokielen mi ja Kalevalan ku (”Mi sinä olet miehiäsi, ku, kurja, urohiasi?”) ovat erikoistapauksia. Taivutusmuodot – kuten jossa, mistä – taas ovat hyvin tavallisia.

Omanlaisensa sana on joku: se koostuu kahdesta eri pronominivartalosta. Tästä kaksiosaisuudesta johtuu joku-sanan poikkeuksellinen taivutus (jotakuta, jollakulla jne.).

Entä että-sanan e-? Vaikka ei ole olemassa sellaisia sanoja kuin ”ekä”, ”ellainen” tai ”emmoinen”, on kuitenkin osoitettavissa, että e- on samanlainen pronominivartalo kuin jo- tai mi-. Todisteeksi käy yleiskielen sana ellei, joka on tiivistymä ilmauksesta ellä ei. Ellä taas on samanlainen taivutusmuoto kuin millä tai jolla. Savolaismurteissa ellä esiintyy sellaisenaankin, merkityksenään ’jos, siinä tapauksessa että’. Konnevedellä on sanottu: Ellä (= jos) sinä vielä viivyt niin soat jeähä kottiin!

Että-sanan e-aineksen historialliset juuret ulottuvat kauas, mikä ilmenee etäisistä sukukielistä: esimerkiksi unkarin sanassa ez (merkitys ’tämä’) oleva e on samaa juurta kuin että-sanan. Tällaisilla pronomineilla onkin tärkeä merkitys kielihistorian tutkimuksessa: kielen keskeisinä ja verrattain hyvin säilyvinä aineksina nämä pienet sanat kertovat paljon kielten keskinäisistä sukulaisuussuhteista.

HEIKKI HURTTA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 23.3.2004.