Murre ja minuus
Mielipidesivulla Timo Laes valitti ( HS 16.8.), miten sanalla murre on ikävä, suorastaan halventava sävy: ”Murteet ovat – – väärin puhumisen tapoja, joita ennen kouluissakin yritettiin juuria pois rangaistuksin.”
Heikki Hurtta vastasi siihen (HS 23.8.), että vaikka murteilla ja murtaen puhumisella on menneinä aikoina todella ollut kielteinen sävy, nykyisin murteisiin suhtaudutaan paljon arvostavammin; puhutaan jopa murrebuumista.
Hurtan näkemys nykyisestä murremyönteisyydestä on varmasti oikea. Laeksen kuvaama murteen poisjuurimiskasvatus koulussa on kuitenkin ollut totta suurelle osalle vanhempaa väestöä, katkeraakin. Minullakin on tästä kasvatuksesta kokemuksia, vieläpä jo ennen kouluikää. Äitini kuului niihin opettajapolviin, joihin oli iskostettu seminaarissa, ainakin 1920–30-luvulla, ankara velvoite vieroittaa oppilaat kotimurteestaan ja opettaa heille ”kirjakieltä” – ei vain kirjoittamisessa vaan puheessakin.
Kasvatus alkoi tietenkin tulevien kansankynttilöiden omasta kielestä. En muista juuri kuulleeni iiläisen äitini puheessa Oulun seudun murrepiirteitä. Mutta sen muistan, miten hämmästyin lapsena, kun matkustimme joskus sukuloimaan pohjoiseen ja kuulin äidin puhuvan sisarustensa kanssa aivan eri tavalla kuin yleensä. Hän oli kuin eri äiti.
Oiottuaan aikansa koululasten kieltä Pohjanmaalla ja Karjalankannaksella äitini ajautui sodan jaloista kaakkoishämäläiselle murrealueelle Lammille ja jäi sinne naimisiin. Voin ymmärtää, että pohjalaiselle äidille uuden kotiseudun erikoinen, niin läntisiä kuin itäisiä piirteitä sisältävä, murre on ollut kulttuurišokki. Niinpä hän näki elämäntehtäväkseen näiden murrepiirteiden vastustamisen.
Työ alkoi kotona, minun ja pikkuveljeni kielestä. Meidän kannaltamme se oli jatkuvaa luovimista isältä ja ympäristöstä kuullun kielen ja äidin ideaalikielen välillä. Murresanat olivat suurin piirtein yhtä pahoja kuin ”tuhmat” sanat. Piti välttää sanomasta vaikkapa pölkö (= pelkuri), kessi (= kori), arria (= ateria), pöllämystynyt (= hölmistynyt), vuovata (= yrittää), ulettua (= yltää) tai havattua (= herätä). Liioin ei sopinut käyttää hölmöä tarkoittavia sanoja läyhäin, hessain tai hesseli tai lapsille usein sanottua ”Älä hessaile!”. Piti varoa myös murremuotoja ”ei mitien välie” (= ei mitään väliä) tai myö, työ, hyö (= me, te, he), paree (= parempi), sanovatten (= sanovat), meitille (= meille), meilän, teilän, heilän (= meidän, teidän, heidän) tai, voi kauhistus, äilen (= äidin).
Kotonani käytiin siis jatkuvaa murretaistelua isän kartettavan ja äidin tavoiteltavan kielen välillä. Mistä lapsi saattoi tietää, mikä ilmaus oli murretta, mikä ei. Ei siis ihme, että puhumiseeni tuli epävarmuutta, joka säilyi aikuisikään.
Kun sitten suomenopiskelijana istuin yliopiston murrekurssilla ja päästiin kaakkoishämäläisiin murteisiin, koin valtavan helpotuksen: lapsuuteni murre ei ollutkaan halveksittavaa kieltä, siitä oli tehty hienoja tutkimuksiakin. Oli kuin olisin saanut palan minuuttani takaisin – sen isän puoleisen.
TARU KOLEHMAINEN