Puhetta tyhjille seinille

Erään helsinkiläisen tavaratalon miestenhuoneen yhdestä WC-kopista kuuluu puhetta. Joku puhuu itsekseen? – Ei, kännykkään siellä puhutaan. – Mistä sen tiedän? – Ainakin siitä, että itsekseen puhuja tuskin käyttäisi sellaisia fraaseja kuin ”terve”, ”mitä kuuluu”, ”kiitos, samoin” tai ”nähdään”.

Tavallisen keskustelun, esimerkiksi kännykkäkeskustelun, ja itsekseen puhumisen välillä on varmaan muitakin eroja. Niistä vain ei kovin paljon tiedetä, koska itsekseen puhumista ei ainakaan kielen näkökulmasta juuri ole tutkittu. Tutkimusaineistokin – äänitteet – puuttuu.

Itsekseen puhumiseen on meillä suhtauduttu hiukan penseästi. Se sallitaan kyllä lapsille, jotka mielikuvitusleikeissään kuvailevat ääneen, mitä tapahtuu, tai eläytyvät eri roolihahmojen esittämiseen. Aikuinen, joka höpisee itsekseen, on tavallisesti vanhus, humalainen tai jollakin tavoin omissa maailmoissaan elävä. Muiden itsekseen puhumista karsastetaan. Silti useimmat meistä puhuvat joskus itsekseen.

Monesti puhe tosin saattaa jäädä yhteen tai kahteen sanaan. Kun on lyönyt vahingossa vasaralla sormeensa, ”perkele” tai ”saatanan saatanan saatana” on tuttu ilmaus. Puheen mahti on vahvempi kuin ajattelun. Harmin voi purkaa ja kipua voi lievittää, kun pukee tunteensa sanoiksi.

Itsekseen puhuminen voi olla myös keskustelua, replikointia. Kun illalla käy mielessään läpi päivän tapahtumia ja jokin koettu tilanne nousee silmien eteen, omat lausumatta jääneet vuorosanat voi sanoa ääneen. Kivahtamalla ”mitäs helvettiä se sinulle kuuluu!” voi yrittää korjata oman tunarointinsa ja sanoa sen, mitä ei kyseisessä tilanteessa uskaltanut sanoa. Voi myös liikkua tunneasteikon toisella laidalla ja keskustella sellaisten kanssa, joita ei enää ole mutta joiden soisi olevan. Ääneen lausuttu ”kultaseni” nostaa esiin muistot ja poistaa hetkeksi ikävän.

Puhtaimmillaan itsekseen puhuminen on ääneen ajattelua. Puhejaksot voivat olla pitkiäkin. Monesti on kuitenkin kyse vain ympäristön havainnoinnista: ”Minkä takia tuo auto nyt tuonne kääntyi? Olisi ajanut vain suoraan eteenpäin.”

Itsekseen puhujalle on tyypillistä, että hän on keskittynyt siihen asiaan, josta puhuu, ja unohtanut muiden läsnäolon tai ainakin on piittaamatta siitä. Yliopiston käytävällä voi tulla vastaan professori, joka puoliääneen selvittää itselleen visaista tieteellistä ongelmaa. On turha yrittää tervehtiä häntä, ei hän kuitenkaan huomaa.

Tuntuu siltä, että itsekseen puhujia ovat nimenomaan ne, jotka joutuvat olemaan paljon yksin. Olisiko itsekseen puhumisen eräs tehtävä lievittää yksinäisyyttä aivan kuin laulun, jota yksin ollessamme hyräilemme, tai radion, jonka panemme soimaan rikkoaksemme hiljaisuuden? Otammeko oman toisen minämme seurustelukumppaniksi silloin, kun muita seuralaisia ei ole?

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 8.2.2000.