Paljain jaloin

Jos rytmi- tai tyyliseikat eivät olisi olleet esteenä, runoilija olisi ilmauksen paljain jaloin sijasta voinut käyttää jompaakumpaa Suomen kielen perussanakirjan mainitsemista kahdesta synonyymista, nimittäin avojaloin tai paljasjaloin.

Murteissa vaihtoehtoja olisi ollut paljon enemmän: paljaassa jaloin, paljaasti jaloin, paljasjalassa, avojalassa, avojalkaisin, aatamintossuissa, hopeakengässä, kengättä jaloin, kengättömällä jalalla, mamman tekemissä kengissä. Uusi todiste murteiden rikkaudesta siis! Ehkä ei kuitenkaan. Mikään murre ei nimittäin tunne näitä kaikkia. Samassa murteessa tullaan toimeen yleensä yhdellä tai kahdella ilmauksella.

Se, että murteissa on niinkin monta erilaista vaihtoehtoa kengättä ja sukatta olemisen ilmaisemiseen, on merkki avojaloin kulkemisen yleisyydestä ennen. Jalkineet olivat silloin arvossaan. Niitä ei sopinut turhan takia kuluttaa. Kirkkoonkin mentäessä kengät pantiin jalkaan vasta lähellä kirkkoa: "Ei niitä kirkkokenkii kävelles pietty ku käsvarrel riippumas" (Räisälä).

Murteiden ominaisuuksiin kuuluu, että ne havainnoivat maailmaa pikkupiirteisemmin kuin yleiskieli. Yleiskielessä on vaikea yksisanaisesti ilmaista sitä, että jollakulla on kengät jalassa mutta ei sukkia. Murteissa tämä asia sen sijaan voidaan tuoda lyhyesti esiin kymmenin eri tavoin, esimerkiksi sanomalla, että joku on avolinkassa, avonilkkasessa, avosnilkassa, avotohvelissa, kippakengissä, nilkkakengässä, nilkkaseltaan, paljassäärin, tohvelikengässä tai tolkkosessa.

Yllättävästi murteet tuntevat nimityksiä jopa sille, että vain toisessa jalassa on kenkä. Silloin ollaan kenkäpuolessa tai toiskenkänä. Millaisissa tilanteissa näillä ilmauksilla on käyttöä? Esimerkiksi sellaisissa, että toinen jalkaterä on turvoksissa tai kääreessä, jolloin kenkä ei mahdu jalkaan. On myös mahdollista, että jostain syystä ei ehdi panna toista kenkää jalkaan. ”Tuli niin kiire lähtö, että kenkäpuolessa piti tormata ulos” (Utajärvi).