Naurua ja hymyä

Suomen kielessä on lukuisia nauramista kuvailevia sanoja. Voi esimerkiksi hihittää hiljakseen, hohottaa täyttä kurkkua, hähättää ilkeästi, höröttää matalalla äänellä, kihertää ujosti, kikattaa kimeästi tai räkättää ilkkuen. Myös verbi nauraa on alkuaan ääntä kuvaileva sana. Alkumuoto on ollut nakraa. Se on ehkä vielä murteesta tuttu niille, joilla on juuret Laatokan Karjalassa.

Verbin hymyillä kantasana on hymy. Tämä on alkuaan tarkoittanut hyminää, sorinaa, melua – siis ääntä. Samaa perua on verbi hymähtää, joka kuvaa vaimeaa äännähdystä tai naurahdusta. Hymyilemisellä on murteissa säilynyt ääneen liittyviä merkityksiä: se tarkoittaa muun muassa hyräilemistä. Yleiskielessä sillä kuvataan monenlaista kauneutta ja suopeutta: luonto ja aurinko voivat hymyillä, niin myös onni ja elämä.

Nauraminen on nykykielessä perusmerkitykseltään tunteiden ilmaisemista äänellä, hymyileminen puolestaan ilmeillä. Näiden välimaastoa on verbi myhäillä, jolla kuvataan sekä ääntelyä että ilmehtimistä. Myhäily on myönteistä: tyytyväistä ja leppoisaa. Naurulla ja hymyllä sen sijaan voi ilmaista kielteisiäkin tunteita: vähättelyä, ivaa, halveksintaa, pahansuopuutta. Sanalla naurettava ei myönteistä merkitystä olekaan.

Seinänrako tai ratkennut kengänsauma nauraa. Tässä yhteydessä kuvallisesti käytetyllä verbillä on ilmeeseen liittyvä merkitys, jota ilmaisemaan käytetään myös verbiä irvistää. Aina ei ihmisestäkään voi olla varma, irvisteleekö vai hymyileekö hän.

Kalevalassa kerrotaan, että Lemminkäinen oli saaressa ollessaan "nauranut pyhäiset piiat pyhäisissä vaattehissa". Tässä nauraminen tarkoittaa raiskaamista, ja tämänmerkityksisenä sana on peräisin rajan takaa. Karjalan kielessä nimittäin nauraminen – karjalaksi nagroa – tarkoittaa viettelemistä, naisen häpäisemistä, kihlakumppanin hylkäämistä.

Juristislangissa on käytetty ilmausta naurava perillinen. Ennen vuoden 1965 perintökaaren uudistusta verisukulaisuus oikeutti perimykseen niin pitkälle kuin sukulaisuus voitiin todistaa, jos läheisiä sukulaisia ei ollut. Perinnön saattoi siten saada hyvinkin etäinen sukulainen, joka ei edes tuntenut vainajaa. Kuolemantapaus oli siis nauravalle perilliselle mitä iloisin tapahtuma. Asiaa kuvaa myös ruotsalainen sananlasku vuodelta 1885: "Bakom arfvingars tårar ofta man löjet spårar" (= perillisen kyynelten takaa aavistaa usein hymyn).

MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 22.8.2000.