Liian pitkä askel

Eräs kiinteistönvälittäjä mainosti äskettäin Helsingin Hietalahdenrannassa olevia uusia kerrostaloasuntoja. Kaikki oli luksusta ja hintakin sen mukainen, yli 4 500 euroa neliöltä. Yhtenä hyvänä puolena mainittiin, että kohde on vain askelen matkan päässä Kaivopuistosta.

Aika pitkästä askelesta täytyy olla kyse. Kartan mukaan Hietalahdesta Kaivopuistoon on linnunteitse yli puolitoista kilometriä ja katuja pitkin kulkien varmaan parisen kilometriä. Olisikohan kiinteistönvälittäjä sekoittanut Sinebrychoffin puiston Kaivopuistoon?

Kielessä on askelen lisäksi koko joukko muitakin etäisyyden ilmauksia, joille on yhteistä summittaisuus, epämääräisyys. Monia niistä käytetään, kun halutaan vähätellä matkan pituutta. ”Eihän sinne ole kuin kivenheitto, pienen pieni huippaus.” ”Sehän on ihan huutomatkan (kuulomatkan, äänenkantaman) päässä.”

Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja eräille niistä on tunnusomaista ronskius, peittelemättömyys. Voidaan esimerkiksi sanoa, että jonnekin on kielenmitta, kädenojennus, jalanheitto tai huikonen ja rapiat päälle. Vähän pidemmälle joutuu kulkemaan, kun matkaa on pari kolme viitanväliä, vanha virsta ja kaksi kyynärää tai virsta ja sekin setverttiä (= neljännestä) vajaa. Hyvin nopeasti taittuu taival, jos sitä on vain mulkunmitta, mullin luikku, pönkösen pöräys tai siunaaman verta. Aikaa matkaan kuluu todella vähän, jos ei tarvitse kuin kerran käydä ja käätä (= kääntyä), kerta persettä heittää tai muutama kerta pyllistää.

Eläimet ovat olleet suosittu aihepiiri epämääräistä matkan pituutta ilmaistaessa. On hevosen syöttöväliä, hiiren hyppäämää, kissanhännän pituutta, kukon harppausta ja suden virstaa. Yleisimmät ovat kuitenkin poronkusema ja peninkulma.

Poronkusema on se matka, jonka ajoporo kulkee virtsaamatta välillä. Keskimääräinen pituus lienee viiden kilometrin paikkeilla.

Peninkulma liittyy koiraan. Sanan alkuosana on vanha koiran nimitys peni. Sanan loppu vaihtelee murteittain: kulma, kuorma, kuulema, kuuluma. Tornionjokilaaksossa peninkulmaa vastaa pelikuorma.

On arveltu, että sana on alkuaan ollut peninkuulema. Se on tarkoittanut matkaa, jonka päähän koiran haukunta kuuluu. Kuorma-loppuiset peni(n)kuorma ja pelikuorma ovat luultavasti peninkuuleman äänteellisiä muunnoksia. Toinen mahdollisuus on, että ne ovat alkuaan tarkoittaneet matkaa, jonka koira jaksaa levähtämättä vetää kuormaansa.

Murteet tuntevat myös koirankuuluman ja koirankuseman. Edellinen on peninkulman synonyymi. Jälkimmäinen taas rinnastuu jossakin mielessä poronkusemaan. Koirankusema on kuitenkin matkana poronkusemaa huomattavasti lyhyempi. Jokainen uroskoiran omistaja tai muuten vain koirien käyttäytymistä havainnoinut tietää, että tuskin on sitä puuta, tolppaa, kiveä tai lumivallia, jonka kohdalla ei jalka nousisi. Kyse ei ole varsinaisesta tarpeesta, niin kuin poronkuseman porolla, vaan oman reviirin merkitsemisestä.

Ennätyksen teossa koirallakin on voittajansa, ainakin jos sananparteen on uskominen: ”Ennen koiralta kusi loppuu ennen kuin akoilta juorut.”

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 9.3.2004.