Pankaapa merkille!

Raimo Jussilan ja Maija Länsimäen toimittamasta suomen kielen seksisanakirjasta ”Se siitä” näkyy, että monilla tavallisilla suomen sanoilla on myös seksuaalinen merkitys. Tällaisia sanoja ovat mm. keppi ja kerma sekä antaa, kepittää, panna ja saada. Tämä on luonnollinen ilmiö: seksuaalisuus yhtäältä houkuttaa ja innostaa kielelliseen luovuuteen, toisaalta synnyttää kiertoilmausten tarpeen. Molempiin tarkoituksiin sopivat kielen tavalliset, alkujaankin ehkä monimerkityksiset sanat.

Se, että tavallisilla sanoilla on seksiin viittaava sivumerkitys, ei yleensä estä näiden sanojen käyttämistä normaaliin tapaan muissa yhteyksissä. Yksi poikkeus kuitenkin on, nimittäin panna-verbi, jonka monista merkityksistä seksuaalinen on ’olla sukupuoliyhteydessä’. Näyttää siltä, että verbiä ovat tästä syystä – aivan turhaan – ammattikirjoittajatkin jo pitkään karttaneet. Ilmiöön on kiinnittänyt huomiota Anneli Räikkälä Kielikello-lehdessä jo vuonna 1992 kirjoituksessa ”Panna ei ole pannassa”. Tavallisia panna-verbiä korvaavia verbejä ovat pistää ja laittaa.

Selvimmin karttelu näkyy sellaisista vakiintuneista ilmauksista, joihin panna vanhastaan on kuulunut. Tällaisia rakenteita ovat esimerkiksi panna vireille, panna hanttiin ja panna merkille. Näiden välttämiseksi on lehdissä kirjoitettu mm. näin: ”niitä [Taivassalon kivilouhimoita] koskevat luvat pistettiin vireille jo 1995 ja 1997”; ”Yhdysvaltojen on taisteltava ulkoisia ja sisäisiä vastustajia vastaan – jotka varmasti pistävät hanttiin parhaansa mukaan”; ”tämän Hitler laittoi tyydytyksellä merkille”.

Miksi puuttua panna-verbin kartteluun? Ongelmalliseksi ilmiön tekee ensinnäkin se, että panna-verbin korvaamiseksi käytetyt verbit eivät merkitse ihan samaa. Pistää on ongelmallinen sen takia, että sen perusmerkityksenä on ’työntää, painaa tai iskeä jokin terävä esine johonkin, antaa tai tehdä pisto’. Lehtikielen esimerkissä ”suomalaiset ovat aika tarkkoja siitä, mitä pistävät suuhunsa” kyse on kuitenkin luultavasti syömisestä, suuhun panemisesta, ei suun kautta tapahtuvasta huumeiden käytöstä. Monimerkityksinen laittaa taas on ’asettaa, panna’ -merkityksisenä monen mielestä sävyltään arkinen; se siis kuuluu toiseen tyylilajiin, kuten muuten myös ’panna, asettaa’ -merkityksinen pistää.

Toinen ongelmallisuuden syy on se, että panna-verbi on elinvoimainen monissa johdoksissaan, joihin karttelu ei siis näytä ulottuvan: vaikka juttuja ”pistetään” vireille, en ole nähnyt käytettävän ilmauksia ”vireillepisto” tai ”vireillelaitto”. Esiintymättömiä ovat varmaan myös ”liikekannallelaitto”, ”tilillepisto” ja ”toimeenlaitto”. Kovin oudoilta nämä kaikki ainakin tuntuisivat. Koska siis puhumme vireillepanosta ja toimeenpanosta, on luontevaa myös panna vireille ja toimeen.

Kolmas syy on se, että useimmissa karttelutapauksissa panna-verbin seksuaalinen tulkinta ei ole lainkaan mahdollinen. Panna-verbin välttely kertoo silloin lähinnä kirjoittajan mielikuvituksen vilkkaudesta ja hänen ajatustensa suunnasta.

HEIKKI HURTTA

Julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 22.7.2003.