Jokapäiväinen leipämme

Leivästä on hyvä apu syömiselle, sanotaan Hollolassa. Leipä on ollut ja on edelleen olennainen osa suomalaista ruokakulttuuria. Niinpä leivästä puhuttaessa voidaan tarkoittaa myös yleensä ruokaa ja ravintoa, jopa muutakin toimeentuloa.

Yhdessä asuvat ovat yksissä leivissä ja tienaavat itse leipänsä. Nykyäänkin on toisinaan pakko hakea leipänsä maailmalta, jos mielii päästä paremmille leiville eikä ole laiska ja veltto kuin pehmeän leivän mies.

Suomi on vanhastaan ollut tapana jakaa ruisleivän mukaan kovan leivän länteen ja pehmeän leivän itään. Vielä tämän vuosisadan alkupuolella lännessä leivottiin vain muutaman kerran vuodessa. Idässä sen sijaan oli leivontapäivä viikoittain, ja kovaa ja kuivaa leipää saatettiin tehdä vain kesäevääksi, sillä uunien liiallista lämmittämistä välteltiin kesäkuivilla.

Sana leipä on lainattu suomeen germaaneilta. Suomessa sanasta on johdettu niin leivos, leivonnainen, leipoa kuin leipurikin. Leipä on yleisnimitys, mutta sen lisäksi eri puolilla maata on lukuisia muita nimityksiä sen mukaan, minkätyyppisestä leivästä on kyse.

Nykyisin kovin halventavalta kuulostava kyrsä on vanhastaan ollut lounaisimmassa osassa maata neutraali ohuen ja kovan rukiisen reikäleivän nimitys. Kaakkois-Hämeessä se on tarkoittanut happamatonta leipää. Etelä-Pohjanmaalla puolestaan kyrsäksi sanottiin pientä, usein taikinanlopuista paistettua kakkaraa, joka saatettiin antaa lapsille lämpimäisiksi leivontapäivänä. Kyrsä on suomen omaperäisin leivän nimitys, ja sillä on etäsukukielistä vastine mordvassa.

Balttilaiselta taholta on lainattu sana rieska, joka hapattamattoman tai hiivalla nostatetun leivän nimityksenä on levinnyt Lounais-Suomea lukuun ottamatta laajalti muualle maahan. Rieska on tehty useimmiten ohrasta, eikä se siksi kestä pitkää säilytystä. Rieska tarkoittaakin murteissa myös tuoretta tai happamatonta, esimerkiksi Lounais-Suomessa vanhastaan tuoretta maitoa. Hapattamatonta leipää merkitsee myös etenkin Hämeessä ja Satakunnassa tuttu rievä.

Ruotsista lainatun limpun merkitys jakaa jälleen maan: Länsi-Suomessa limppu on ollut nykyisen yleiskielen mukaisesti paksu, pyöreähkö leipä, joka usein läntiseen tapaan on voinut olla imellyttämällä tehtyä ja siten tavallisesti vain juhlissa tarjottua. Sen sijaan itämurteiden alueella sana tunnetaan monin paikoin nimenomaan ohuen, joko ruis- tai ohraleivän nimityksenä. Itäsuomalainen limppu voitiin tehdä esimerkiksi piirakankuoritaikinasta.

Niin ikään skandinaaviselta taholta lainattuja nimityksiä ovat kaakku, kakku ja kakko. Pyöreää, reiätöntä leipää tai limppua merkitsevä kaakku on käytössä lähinnä Hämeessä; idässä kaakku voi olla pieni jäännöstaikinasta leivottu leipä. Kakku ja kakko ovat myös tarkoittaneet erilaisia ruokaleipiä, kakko etenkin Lounais-Suomessa, Hämeessä ja Länsipohjassa. Myöhäisempää perua ovat makeat kaakut ja kakut.

KIRSTI AAPALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 29.10.1996.