Milloin vanha on vanhus?

Kun maamme ehkä iäkkäin aktiivikirjailija Anne Fried kuoli viime vuoden lopulla 95 vuoden korkeassa iässä, mainittiin muistokirjoituksessa, että hänen viimeinen artikkelinsa ilmestyy teoksessa ”Senioriteetti voimavarana”. Mikä ihmeen senioriteetti? Kirjailija, joka loppuun asti esiintyi hyvän vanhuuden ja vanhusten arvostuksen puolesta, olisi ollut viimeinen piilottamaan vanhuuden omituisten peitesanojen taakse. Anne Fried olisi tuskin ollut kovin ilahtunut monista muistakaan ilmiöistä, joita on liittynyt juuri päättyvään vanhusten teemavuoteen. Etukäteen puhuttiin, että tulossa on ”kansainvälinen vanhusten vuosi”. Kielitoimistosta kysyttiin moneen kertaan vuoden oikea kirjoitusasu. Kun vuosi sitten alkoi, nimi olikin yllättäen keikahtanut ”ikäihmisten vuodeksi”. Se taas on saanut aikaan, että neuvontaamme on koko vuoden sadellut kysymyksiä, onko enää lainkaan soveliasta puhua vanhasta ja vanhuksesta.

Asiaa ovat kysyneet muun muassa vanhenemista koskevien tutkimusten tekijät. Niinpä vanhusten kotona selviytymistä käsittelevän tutkimuksen yhteydessä pohdittiin, olisiko parempi puhua vanhenevasta ihmisestä kuin vanhuksesta. Tulimme tulokseen, että vanhus on täsmällisempi sana siinä yhteydessä.

Vanhusjärjestöissä on ollut paineita etsiä yhdistysten nimiin vanhus-sanaa nuorekkaampia ilmauksia. Olemme pyrkineet puolustamaan vanhusta ja vanhuutta: voiko olla esimerkiksi kauniimpaa nimeä kuin ”Hyvän vanhuuden liitto”? Vakavissaan joku kysyi myös, voiko enää puhua ”vanhusten palvelutalosta”. Taisin vastata voipuneena, että jos kyseiseen taloon ei muuten saada asukkaita, voihan sen nimetä vaikka ”Laskevan auringon taloksi”. Moneen kertaan on vuoden mittaan mietitty myös sitä peruskysymystä, mistä iästä vanhuus alkaa. Olisiko eläkkeellelähtö myös vanhuuden alkamisen raja? Siihen vireät eläkeläiset huutavat kuorossa: ei! Vanhusmielteiden karistamiseksi jotkin eläkeläisjärjestöt ovat halunneet eroon myös sanasta eläkeläinen ja muuttaneet sen senioriksi. Jotkut ovat viemässä vanhuuden rajapyykin aivan elämän äärilaidalle: vasta avuttomana sairaalan sängyssä makaava vanha on vanhus. Sen mukaan 93-vuotiasta äitiäni, joka selviytyy kotona omin neuvoin, ei voisi nimittää vanhukseksi. Monissa YK:n tilastoissa näkyy vanhuuden raja vedetyn 75 vuoteen.

”Kolmannen ikäkauden” haarukka voi siis olla jopa 40 vuotta, joten vanhus-sanan käytön ongelman ymmärtää. Näkisin kysymysten heijastavan kuitenkin ennen muuta sitä ahdistusta, jolla nuoruutta palvovassa yhteiskunnassamme suhtaudutaan vanhenemiseen. Se tuntuu useinkin olevan suurempi ongelma muille kuin vanhuksille. Vanhenemiseen liittyvät kielteiset asiat halutaan kätkeä kiertoilmausten piiloon, sellaisten kuin kolmas ikä, seniori, veteraani, kultainen ikä, ikinuori, varttunut, kypsään ikään ehtinyt tai harmaa pantteri. Iäkäs ja ikääntynyt kuulostavat nekin neutraalimmilta kuin vanhus, samoin ikäihmiseen liittyvä pirteän leikillinen sävy tuntuu häivyttävän ikääntymisen kielteisiä puolia.

Kaipa sana vanhus kuopataan lopullisesti silloin, kun me suuret ikäluokat vartumme kypsän iän seniorisarjaan ja alamme riehua ikinuorina harmaina panttereina kultaisen iän kerhoissa.

TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 28.12.1999.