Olemisen moninaisuudesta

Sanat ovat keskeinen osa puhuttua kieltä, ja niitä tarvitaan kaikissa kielimuodoissa paljon. Sen, mikä pätee nykyisiin kieliin, on voitava olettaa päteneen myös niihin varhaisimpiin kantakieliin, joista oletamme nykyisten kielten polveutuvan. Jo jokapäiväinenkin hyvin alkeellisissa oloissa tapahtuva kanssakäyminen vaatii toimiakseen vähintään muutaman tuhannen sanan sanavaraston.

Sanat ovat kuitenkin luonteeltaan häilyviä ja osittain muoti-ilmiöitäkin siinä mielessä, että ne vaihtuvat melko tiuhaan tahtiin. Naapurikielistä lainataan uutta sanastoa jatkuvasti, ja samaa tahtia unohtuu menneisiin kulttuurimuotoihin liittyvää kieltä. Voidaanpa varsin perusluonteistakin sanastoa korvata uusilla lainoilla, kuten esimerkiksi Helsingin slangissa on käynyt, kun kädestä on tullut handu.

Periaatteessa ruumiinosat ovat sitä sana-ainesta, joka on suomen kielen vahinta kerrostumaa. Muita yhtä vanhoja aihepiirejä ovat luonto ja ajanlasku, enimmät sukulaisuussuhteet sekä verbit, joilla ilmaistaan olotiloja, elintoimintoja ja liikkumista.

Olemista merkitseviä verbejä on suomen kielessä kaksi: olla sekä potentiaalissa käytettävä vartalo lie- (lienee). Molemmat ovat ikivanhoja, ja suomen kielen nykykäytäntö antaa osviittaa myös siitä, mikä on ollut näiden kahden verbin alkuperäinen työnjak lie-vartalolla viitataan olemisen epävarmuuteen. Vastaavasti etäisessä sukukielessämme unkarissa suomen on-muotoa vastaava van on merkitykseltään neutraali, kun taas lie-verbin vastine lesz on merkitykseltään futuurinen, tulevaisuuteen viittaava. Suomen ja unkarin (sekä eräiden muidenkin sukukielten) perusteella voidaan siis päätellä, että olla-verbillä ilmaistu oleminen on ollut konkreettista, kun taas lie-verbin käyttöön liittyy varauksia: suomessa epävarmuus, unkarissa tulevaisuus, joka sekin aina on jonkin verran epävarma.

Yksi olemisverbi enimmiltä suomensukuisilta kieliltä kuitenkin puuttuu: se indoeurooppalaisilta naapureiltamme tuttu verbi, joka ilmaisee jonkun hallussa olemista, ruotsin ha, englannin have jne. Suomessa tämä ilmiö on aina käsitetty paikallisuuden osoitukseksi: sanotaan minulla on ikään kuin se, mikä on hallussani, olisikin vain jossain lähelläni. Samanlainen rakenne (u menja jest = luonani on) on myös venäjässä, jossa se lienee suomensukuisten kielten vaikutusta. Omistajan ilmaiseminen paikkana tuntuu viestivän omistajan ja omistetun suhteen epävarmuutta sekin. Kaikki onkin ehkä vain lainaa.

ULLA-MAIJA KULONEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 1.6.1999.