Puhutun kielen aineistot
Suomen kielen nauhoitearkisto sisältää noin 24 000 tuntia
äänitteitä pääasiassa suomen murteista. Murteiden ohella arkistossa on
äänitteitä suomen sukukielistä ja muistakin kielistä sekä kulttuurihistoriallisia
äänitteitä kuten esitelmiä, akateemisia tilaisuuksia ja henkilöhaastatteluja. Lisäksi arkistossa on sukukielten vahalieriökokoelma, josta kaikki toistokelpoiset lieriöt on digitoitu.
Arkiston aineistojen perusteella on valmistunut satoja kielitieteellisiä opinnäytteitä. Kielentutkijoiden lisäksi aineistoa käyttävät muun muassa kulttuurintutkijat ja alan opiskelijat, murteiden ja paikallishistorian harrastajat sekä äänitettyjen henkilöiden jälkeläiset. Tiedot äänitteistä ovat löydettävissä kokoelmatietokannasta.
Kaksi kolmasosaa äänitteistä on digitoitu. Asiakas saa
tarvitsemistaan äänitteistä digitaalisen kopion. Nauhoitearkiston kokoelmatietokannan asiakasliittymää käytettäessä on syytä huomata, ettei se ole kaikilta osin ajantasainen. Arkiston henkilökunnalta saa ajantasaisimmat tiedot esimerkiksi äänitteiden digitaalisesta saatavuudesta.
Äänitteitä on myös jalostettu eteenpäin. Osa aineistosta on käytettävissä Kielipankin LAT-järjestelmässä, jossa voi tarkastella ääntä ja sen litterointia yhtäaikaisesti.
Näillä sivuilla julkaistavat ääninäytteet ovat peräisin nauhoitearkistosta.
Nauhoitearkiston perustaminen
Suomen kielen nauhoitearkiston perusti vuonna 1959 juuri virkaansa astunut Helsingin yliopiston suomen kielen professori Pertti Virtaranta. Hän oli saanut idean kielinäytteiden keräämiseen Ruotsista toimiessaan sotien jälkeen Lundin yliopiston suomen kielen lehtorina.
Kielentutkimuksen valtavirta oli Suomessa vielä 1950-luvulla historiallisesti suuntautunut tutkimus, ja sen mukaisesti suuri huomio kiinnitettiin murteiden tutkimiseen. Kielitieteilijöiden käsityksen mukaan vanhat kansanmurteet olivat nopeasti katoamassa, ja niin Suomen kielen nauhoitearkiston ensimmäiseksi suureksi tehtäväksi tuli murteiden tallennus.
Haluttiin ikään kuin jälkikäteen vangita pikakuva vuosisadanvaihteen puhesuomesta. Tavoitteeksi asetettiin keskimäärin 30 nauhoitetunnin kokoaminen jokaisesta suomenkielisestä pitäjästä. Tämä yleistavoite saavutettiin 1970-luvun loppuun mennessä, jolloin koossa oli lähes 15 000 tuntia murreäänitteitä.
Murreäänitykset ovat syntyneet etupäässä kesäisin. Äänityksiä ovat tehneet alan opiskelijat ja tutkijat, joille nauhoitearkisto on maksanut pienen stipendin, sekä arkiston johto ja henkilökunta. Suunnilleen puolet arkiston kokonaiskartunnasta on stipendiaattien tuottamaa.
Haastateltavat eli kielenoppaat on etsitty paikkakunnalta kyselemällä ilman väestörekisterin apua. Kielenoppaina on suosittu vanhoja, paikkakunnalla syntyneitä ja ikänsä asuneita ihmisiä.
Muutakin kuin murreaineistoja
Rinnan murreaineiston kanssa arkistoon alettiin koota yleiskielistä puhetta. Alkoi kertyä toinen kokoelmien osa, kulttuurihistoriallisesti merkittävät nauhoitteet. Se sisältää monenlaisia julkisia esitelmiä ja luentoja ja esimerkiksi kirjailijain haastatteluja.
Myöhemmin aloitettiin uudemman puhekielen tallennus. 1960-luvulta lähtien on tallennettu eräiden kaupunkien puhekieltä. Heikki Paunosen tutkijaryhmän Helsingin puhekielen aines 1970- ja 1990 -luvulta on tallennettu arkistoon.
Sukukieliä on äänitetty sitä mukaa, kuin suomalaisia tutkijoita on lähtenyt kenttätöihin. Äänitteet ovat vaihtelevia: kerrontaa, ääneenlukua, lauluja ja niin edelleen. Näytteitä on lähisukukielistä, esimerkiksi karjalasta, virosta, ja liivistä sekä etäsukukielistä, kuten saamen kielistä, komista, marista ja unkarista.
Yliopistolta Kotukseen
Perustamisestaan lähtien vuoteen 1976 nauhoitearkisto kuului erityisyksikkönä Helsingin yliopiston suomen kielen laitokseen. Arkistoa johti nelihenkinen hoitokunta, johon kuuluivat aluksi puheenjohtajan, professori Pertti Virtarannan lisäksi professorit Terho Itkonen, Lauri Hakulinen ja R. E. Nirvi.
Arkistoa rahoitti yliopiston lisäksi pääasiassa opetusministeriö; myös Suomen kunnat ja eräät pitäjänseurat tukivat arkiston toimintaa. Vuosina 1976–1983 nauhoitearkisto oli yliopiston ja vastaperustetun Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotuksen) yhteishallinnossa, kunnes keskus vuodesta 1983 eräitten virkajärjestelyjen myötä otti kokonaisvastuun arkistosta.
