Sinutellen vai teititellen?

Yksi viime vuosikymmenien syvälle käyviä kielenkäytön muutosilmiöitä on ollut puhuttelukulttuurin muuttuminen. Kolmekymmentä vuotta sitten oli vielä jokseenkin selvää, että vieraita teititeltiin, tuttuja sinuteltiin – jos oli tehty ”sinunkaupat”.

Demokratisoitumisen vuosikymmeneksi sanotulla 1970-luvulla aiempi järjestys murtui. Vedottiin Ruotsin malliin, kun selitettiin sinuttelumuodin leviämistä tuttujen ja tuntemattomien kesken. Kun opettajatkin lakkasivat vaatimasta oppilailta teitittelyä, kasvoi sukupolvia, jotka tuskin olivat moisesta puhuttelusta kuulleetkaan. Päästyään aikuisten töihin nämä jatkoivat entiseen malliin ja sinuttelivat surutta asiakkaitaan ikään tai arvoon katsomatta. Monien hämmästys olikin varmasti aito, kun jotkut puhuteltavat reagoivat sinutteluun kirpeästi: ”Anteeksi, mutta tietääkseni emme ole lähemmin tuttuja.”

Moni nuori on siis joutunut vasta työpaikallaan perehtymään muodollisen puhuttelun saloihin. Asia ei toisaalta ole tätä nykyä kovin yksinkertainen. Vaaditaan taitavaa silmää sen päättämiseen, ketä teititellään, ketä sinutellaan, sillä on myös niitä, jotka kokevat teitittelyn loukkaavaksi: ”Luullaanko minua jo niin vanhaksi?” Puhuttelun nykykäytännöstä on tehty jo selvityksiäkin (ks. mm. Kielikello 2/99).

Vanhat ovat jääneet kehityksen jalkoihin tässä, niin kuin monessa muussakin yhteiskunnan muutoksessa. Heitä saattaa joka puolelta sinkoava sinuttelu hämmentää todella. Olen huomannut sen äidistäni, joka pitkälti yli yhdeksänkymppisenä on joutunut sopeutumaan terveyskeskuksen vuodeosaston tapoihin; vallitsevana puhutteluna (ei tosin lääkäreillä!) siellä näyttää olevan sinuttelu tai etunimellä puhuttelu.

Nuori reipas hoitohenkilö tulee äidin sängyn luo ja huutaa korvaan: ”Mitenkäs se Martta on tänään voinut?” Samalla hän saattaa selostaa minulle, miten Martta eilen sitä ja yöllä tätä. Kun äiti sitten sängynpohjalta hauraalla äänellä kysyy: ”Anteeksi, mutta kuka te olette?”, ymmärrän, ettei hänen kysymyksessään ole ivan häivääkään, hän on vain niin hämmentynyt. Äiti on oppinut käyttäytymiskoodinsa viime vuosisadan alkupuolella, perheessä, jossa omia vanhempiakin teititeltiin. Niinpä hän päättelee, että sen, joka näin tuttavallisesti sinuttelee ja nimittelee, täytyy olla hyvin tuttu. Hän ei vain pysty tunnistamaan, koska hänellä on niin huono näkö ja muisti. Siksi hän suorastaan hätääntyy.

En tiedä, miten yleistä tällainen etunimeltä puhuttelu ja sinuttelu vanhusten hoitopaikoissa on. Mahdetaankohan vanhustyöhön valmistavassa koulutuksessa kiinnittää puhutteluun ylipäätään mitään huomiota. Tuttavallista puhuttelua voidaan ehkä puolustaa niin, että sillä tavoitellaan kodinomaista tuntua, ollaan kuin yhtä perhettä. Kuitenkin monet niistä vanhuksista, joilla on vielä jotenkin tolkku tallella, aistivat sinuttelussa suhtautumisen, joka muun, välttämättömän, intiimiyden lisäksi on vaarassa murentaa loputkin heidän ihmisarvon tunnostaan.


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 2.1.2003.