Runoilija ja murre
Suomessa eletään parhaillaan jonkinlaista murteiden renessanssia. Aku Ankka, Asterix, Kalevala, Katekismus ja jouluevankeliumi on käännetty yhdelle tai useammalle murteelle, eikä innostus osoita laantumisen merkkejä. Enää ei puutu kuin että virret ja kirkollisten toimitusten tekstit saisivat murreasun. ”Maast oles snää tullu, maaks pitä snuu jällen tulema.”
Se että murteistaminen on koskenut nimenomaan kirjallisuutemme ääripäitä – toisaalta sarjakuvia, toisaalta kansalliseeposta ja hengellisiä tekstejä – saa epäilemään, että kyse on ainakin jossakin määrin erikoisuuden tavoittelusta. Tehovaikutus, tarkoitus hätkähdyttää, onnistuu varmimmin teksteissä, joilta lukija osaisi murretta vähiten odottaa.
Kaunokirjallisesta proosasta, sen yksittäisten henkilöhahmojen joukosta murteenpuhujia ei ole vaikea löytää. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Rokka ja Eeva Joenpellon lohjalaistrilogian Gröönrooska ovat vain esimerkkejä monista.
Runoudessa murre on ollut outo ilmestys. Jos Kalle Väänänen ja Savolaista sananrieskoo ja Arvo Turtiaisen stadin slangilla kirjoitetut Helsinki-runot jätetään ulkopuolelle, murretta viljelleet lyyrikot ovat harvassa. Muutama vuosi sitten J. H. Erkon palkinnon esikoiskokoelmallaan Äijä voittanut Juhani Koskinen käyttelee runoissaan peräpohjalaista murretta, tosin varsin säästeliäästi.
Koskisen runot ovat vakavia. Murteella on niissä muu kuin huvittamisen funktio.
Aivan äskettäin ilmestyi Heli Laaksosen runokokoelma Pulu uis, kokonaan Turun–Uudenkaupungin seudun murteella kirjoitettu. Se joka epäilee, että murre ei sovi lyriikkaan, on tämän hykerryttävän hauskan ja samalla sydämellisen kirjan luettuaan luultavasti valmis muuttamaan käsitystään. Pulu uis -kirjan runot ovat kuin naivistisia maalauksia, joiden näennäisen yksinkertaisten kuvien ja lounaissuomalaisten värien alle kätkeytyy jotakin paljon enemmän.
Heli Laaksosen kirjassa murre ei ole itsetarkoitus. Se on väline, jolla kirjoittaja parhaiten pystyy itseään ilmaisemaan. Helsingissä, kylmässä ja vieraassa kaupungissa runoilija kokee olevansa muukalainen. Kaipuu kotiin on polttava. Murre, äidinkieli, on side entiseen, omimpaan.
Tulkka kaik juapo mu viäre istuma linja-autos.
Sanokka kaik täti et kyl o hualimatoine
ja naisihmine viäl.
Ihmetelkkä kaik viara yhte ääne,
et kummottos se lainkka pärjä.
Paat rannas.
Suur harma villapait.
Taskulamp peito al.
Viäl yks raha kukkaros.
Nestuuki taskum pohjal.
Mul on kiäl.
Tämä oma
tuuline ja merine.
MATTI VILPPULA
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 12.12.2000.