Puhuvia seiniä

Ennen kuin kuluttaja voi kantaa kortensa kekoon pakkausjätevuoren vähentämiseksi, tarvitaan lakimuutoksia, kirjoittaa muuan päivälehti. Virkkeen kuvailmaus kantaa kortensa kekoon (= tehdä osuutensa yhteisessä asiassa) saa valitettavan helposti liian konkreettisen tulkinnan yhteydessä, jossa (jäte)kekoa pitäisi päinvastoin pienentää.

Kuvailmaukset ovat sanontatapoja, joissa sanat yhteen liittyneinä tarkoittavat jotakin muuta kuin samat sanat yksittäin käytettynä. Kuvailmausten hallinta vaatii kielenkäyttäjältä tyylitajua. Yksi niihin liittyvä ongelma ovat kontaminaatiot eli sekaantumat: kun kaksi sanontaa sotketaan keskenään, tuloksena voi olla hassuja tai käsittämättömiä ilmauksia. Joskus tällainen uudisfraasi tosin toimii tietoisesti valittuna tehokeinona, kuten radio-ohjelman nimessä Aristoteleen kantapää.

Pariisi on kaupunki, jossa historian seinät puhuvat, väitti eräs tunnettu urheilija. Seinillä voi kyllä olla korvat (= joku voi kuulla tai kuunnella seinien läpi), mutta mielikuvituksen on oltava aika vilkas, jotta pystyy kuvittelemaan seinien puhumisen. Outo on myös ilmaus ”historian seinät”: tarkoitus on kenties ollut puhua historian siivistä, jotka puhumisen sijaan havisevat – tai sitten on tavoiteltu lyhyempää kuvailmausta historian havina.

Samalla tavalla hullunkuriselta kuulostaa tuotepäällikön toteamus markkinoinnin odottamattomasta onnistumisesta: Tämä kampanja on yllättänyt meidät kovalla kädellä. Kampanja on ilmeisesti yllättänyt yrityksen täysin.

Vanhat ja paljon käytetyt sanat, kuten ruumiinosien nimitykset käsi ja pää, ovat yleisiä myös kuvailmauksissa. Tavallisesti kovalla kädellä -sanontaa käytetään kuitenkin ikävien asioiden kuten säästökuurien yhteydessä; esimerkiksi kuluja voidaan karsia kovalla kädellä (= voimakkaasti, huomattavasti). Kulujen karsimisen takana ovat ihmiset, joilla voi todella olla kova (= ankara, säälimätön, armoton) käsi. Kampanjan ”kovan käden” merkitys ei sen sijaan avaudu.

Joskus asiat lepäävät käsien ja pään välissä, harteilla: Maaseutumaisten kuntien kehittäminen on pitkälti niiden itsensä ja kehittämisohjelmien harteilla. Kuvalliset (niin kuin todellisetkin) harteet kuuluvat kuitenkin yleensä vain ihmiselle.

Kunnilla – siis kunnassa palveluksessa toimivilla ihmisillä – voidaan ehkä ajatella olevan harteet. Sitä vastoin ”kehittämisohjelmien harteilla” oleva kehitys herättää lähinnä ihmetystä. Kukahan vastaa sellaisesta toiminnasta, joka painaa sopimuspaperien harteita?

LEILA ARVASSALO

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 28.5.2006.