Murteellisuuksia kirjakielessä

Suomen kirjakieli perustuu olennaisesti murteisiin. Sen äänne-, muoto- ja lauserakenteissa ei ole juuri mitään, mille ei voisi osoittaa esikuvaa jostakin murteesta. Sama pätee sananmuodostukseen. Historiallisista syistä suomen länsimurteet (erityisesti lounaismurteet) ovat määränneet kirjakielemme suuntaa melko pitkälle. Itämurteet pääsivät merkittävässä määrin vaikuttamaan oikeastaan vasta 1800-luvun alkupuoliskolla niin sanotun murteiden taistelun ansiosta.

Itämurteiden vaikutusta on muun muassa se, että kirjakieleen on vakiintunut virka : viran, pelko : pelon -tyyppinen taivutus (eikä viraan tai virraan ja pelvon kuten useimmissa länsimurteissa). Länsimurteisia jäänteitä ovat virvoittaa ja velvoittaa. Edellisen ohessa käytetään myös itämurteista virottaa-muotoa, jälkimmäisen itäinen vastine veloittaa taas on erikoistunut laskuttamisen, perimisen merkitykseen.

Nykysuomessa sanotaan länsimurteiden mukaisesti esimerkiksi ohra, kaula ja syylä eikä otra, kakla ja syplä, kuten vanhat itämurteiset muodot kuuluvat. Muutamat sanat ovat kuitenkin jääneet sinnikkäästi itämurteiden kannalle. Näistä tavallisimpia lienevät kupla ja kekri. Näiden läntisempiä vastineita ovat kuula, köyri jne. Myös atrain näyttää päässeen voitolle esimerkiksi vielä Nykysuomen sanakirjan suosittamasta ahrain-muodosta.

Joissakin länsimurteissa on kirjakielestä ja itämurteista tuttujen isohko-, hapahko-tyyppisten adjektiivien asemesta isokko, hapakko. Muutamat lieventävän -hko-johtimen sisältävät adverbit on yleiskieleenkin omaksuttu läntisessä asussa: hiljakkoin, kohdakkoin ja piakkoin.

Laajalla alueella eteläpohjalaismurteista kannakselaismurteisiin käytetään sellaisia h:n sisältäviä muotoja kuin hätähinen ja jokahinen. Myös kirjakielessä tällaisilla muodoilla oli aikoinaan vankka jalansija, vaikka ne sitten ajan oloon ovatkin joutuneet lähes täydellisesti väistymään h:ttomien hätäinen, jokainen -tyyppisten tieltä. Viimeisiä jäänteitä ovat nähtävästi hirtehinen, pannahinen ja vetehinen.

Sentyyppiset adjektiivit kuin iloinen, rautainen ja pikkuinen ovat kirjakielessä aina i:llisiä. Monissa murteissa i on kadonnut ja kirjakielessäkin parissa huudahduksessa, nimittäin herranen aika ja hyvänen aika.

Sanan lopussa olevan vokaalin heittyminen (suur, hyppäs jne.) on ollut varsin tavallista niin itä- kuin länsimurteissakin. Suomen kirjakielen kehittäjät ovat aikaa myöten ymmärtäneet heittymisen yhä yleisemmin jonkinlaiseksi kielen rappeutumiseksi ja pyrkineet palauttamaan loppuvokaalin paikallensa. Nykyinen kirjakieli hyväksyy kuitenkin joitakin heittymätapauksia, muutamia yhdyssanoja, joissa useimmiten ensimmäisen osan loppuvokaali on kulunut pois: ettei, miksei (myös: että ei, miksi ei), parastaikaa ~ paraikaa, vastedes, yltympäri, pienviljelijä, täysosuma, kenties jne.

MATTI PUNTTILA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 18.12.2001.