Mistä kaneetti?

Sanojen alkuperä kiinnostaa. Monet uskovat, että Kielitoimistosta löytyy varma vastaus mihin tahansa sanan tai sanonnan alkuperän kysymykseen. Näin ei läheskään aina ole.

On joitakin kestokysymyksiä, joita on yritetty selvittää vuosikymmeniä. Mainittakoon pari menemisen vauhtia kuvaavaa sanontaa: menee niin että ”hippulat vinkuu” tai niin että ”porkoolit (morkoolit tms.) soi”. Mitkä hippulat? Mitkä ihmeen porkoolit? Varmaa vastausta ei ole.

Selvittämättömien sanojen listassa on, ainakin toistaiseksi, myös kaneetti, joka on tuttu ilmauksista loppu- ja peräkaneetti; yksinään se ei juuri esiinny. Kaneetista, niin kuin edellä mainitusta porkoolistakin, näkee jo päältä ainakin sen, että se tulee jostain vieraasta kielestä. Mutta mistä?

Loppu- tai peräkaneetti merkitsee loppuhuomautusta. Tämän – ja vain tämän – merkityksen esittää Nykysuomen sanakirja (1951–1961). Sanakirjan pohjana olleesta lähes viiden miljoonan sanan lipustosta löytyy runsaasti 1900-luvun alkupuolen esimerkkejä loppu- ja peräkaneetista, mutta jokunen myös alku- tai etukaneetista: ”Tämä vain alkukaneetiksi sille, että nimimerkki aikoo puhua pesäpallosta.” ”Koska Leikurin sepustuksen etu- ja peräkaneetit eivät pyrikään mihinkään asiallisuuteen – –.” Jokunen tieto on myös pelkästä kaneetista: ”Uutisiin oli tavallisesti lisätty vahingoniloa tihkuva kaneetti ylituloista.”

Vanhin – ja tunnetuin – peräkaneetti kokoelmassa on vuodelta 1864, kosioretkelle lähtevän Nummisuutarien Eskon uhoava repliikki: ”Tämä [hää]veisu on kaunis ja suloinen, sitä ei taida kieltää, mutta mielisinpä sitä kuitenkin lisätä muutamalla peräkaneetilla antaen sillä kurilla nuotille enemmin kiivautta ja voimaa. – – Tilulii, tilulii.” – Eskon peräkaneetti on sittemmin poimittu hakusanaksi Elias Lönnrotin sanakirjan lisävihkoon (1886).

Peräkaneetti näyttää siis olevan Aleksis Kiven oma sana. Mutta mistä hän on sen saanut? Yksi mahdollisuus on venäjän kieli, siinä nimittäin on loppua tarkoittava sana, joka äännettynä kirjoitetaan suurin piirtein ”kanéts”. Se on aika lähellä kaneettia. Mutta ”loppuloppu”, onko siinä järkeä? On se mahdollista: puhekielessä kuulee vastaavaa sanaa loppuslut (tai -slyyt): ”Koulukin on jo loppuslut.”

Huomiota kiinnittää kuitenkin, että vanhimmat peräkaneetit liittyvät nimenomaan lauluun. ”Jo ensimmäisen värssyn lopussa sai hän suuren yleisön mukanaan veisaamaan peräkaneettia”. ”– – laulutunnit kanttorin kokelaana, jolloin täytyi alistua visertämään kaikenlaisia kaneetteja.” ”Tärkeää on, että kaikki voimalla laulavat peräkaneetin.” – Ja onhan vanhinkin peräkaneetti se hääveisun ”tilulii, tilulii”. Kaikki merkitsevät siis jonkinlaista laulun kertosäettä.

Vaikka suomen sanakirjoissa ei kertosäkeen merkitystä perä- tai loppukaneetin selityksenä näy, eräissä kaksikielisissä sanakirjoissa yllättäen esitetään myös tämä musiikkiin liittyvä merkitys: virossa lõpp-akord, englannissa refrain ’kertosäe’. Mutta kaneetti ja laulu? Tulee mieleen latinan laulamista merkitsevän verbin canere jokin muoto, vaikkapa canet. Vai kurkotanko kaneettia nyt turhan kaukaa?

TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 16.3.2004.