Matkalla Kyöpeliin

Pääsiäisen maalliseen perinteeseen kuuluvat Kyöpelinvuori ja sieltä ja sinne luudalla lentävät noidat. Kyöpelissä tai ainakin sen tuntumassa on ollut muitakin asujia, jos lauluun on uskomista: ”Raatikkoon, Raatikkoon, vanhatpiiat viedään, tuonne tuonne Kyöpelivuoren taa, ettei niitä, ettei niitä pojat nähdä saa.”

Suomessa ikäneitojen ja noitien on siis katsottu viettäneen rinnakkaiseloa Kyöpelissä. Laulu ei kerro, muuttuivatko vanhatpiiat noidiksi uudessa olinpaikassaan, mutta tällainen ajatus on lähellä. Seura tekee kaltaisekseen.

Ruotsissa suhtautuminen on ollut asteen hienostuneempi kuin meillä. Siellä noidat ja vanhatpiiat ovat asuneet eri paikoissa. Edellisten asuinpaikkana on ollut Blåkulla, jälkimmäisten Glasberget, Lasivuori.

Vaikka Kyöpeli nykyisin on paikkaan viittaava erisnimi, se alkuaan on ollut yleisnimi, joka on tarkoittanut aavetta, kummitusta, paholaista, pirua. ”Ellet ole kiltisti, tulee kyöpeli ja vie sinut”, on lasta peloteltu. Kyöpelinvuori on siis selväkielellä Pirunvuori.

Kyöpelin alkuperästä on esitetty parikin selitystä. Nimi on yhdistetty saksan sanaan kobold, kobol, joka tarkoittaa tonttua, vuorenpeikkoa. Samasta saksan sanasta tulee muuten vuorimalmin nimitys koboltti. Toisen selityksen mukaan kyöpeli kiertotien kautta palautui si ruotsin sanaan spöke, spökelse ’kummitus, aave, mörkö’. Kyöpelillä on nimittäin suomen murteissa sellaisia vastineita kuin kööpeli, pöökeli, pöökeri. Niistä keskimmäistä, joka eniten muistuttaa ruotsin spökelse-sanaa, on pidetty vanhimpana. Sen pohjalta olisi tultu kööpeliin niin, että k ja p olisivat vaihtaneet paikkaa, ja lopuksi kyöpeliin. Tuollainen äänteiden paikanvaihdos ei ole aivan tavatonta. Esimerkiksi nilkan rinnalla murteissa tavattavan linkka-sanan oletetaan syntyneen samalla tavoin.

Laulussa mainitaan Kyöpelinvuoren lisäksi toinenkin paikka: Raatikko. Olisiko se pahaenteistä Kyöpeliä armeliaampi vanhoillepiioille? Ei hyvältä näytä!

Kaakkois-Suomessa esine, joka on tullut käyttökelvottomaksi, tarpeettomaksi, joutaa raatikkoon: heitteille, hylkytavaraksi, tunkiolle. Vanhojenpiikojen Raatikko on ollut siis lähinnä kaatopaikka, melkein kuin Ämmässuo. Eri puolilla maata luonnonpaikkojen niminä esiintyvät Raatikot eivät lupaa juuri parempaa: soiden ja kivikoiden nimityksiä kaikki tyynni.

Jos nainen vielä 25 vuoden ikäisenä on ollut naimattomana, hänen on sanottu olevan ”Kyöpelin kynnyksellä”. Ellei sulhasta pian ole löytynyt, kohtalon hetket ovat olleet käsillä, ja matka Kyöpeliin ja Raatikkoon on ollut väistämätön. Taival ei ole ollut helppo. On pitänyt kiskoa vetelällä suolla risuäestä, jonka päällä on istunut tusina vanhojapoikia. On pitänyt kiivetä jyrkkää ja liukasta vuorenrinnettä rautapata tai santasäkki selässä. Sellaisella ikäneidolla, jolla on avioton lapsi, ei ole ollut pääsyä edes Kyöpeliin, koska hän on ”paskantanut Kyöpelin raput”, kuten vanha kansa on asian tylysti ilmaissut.

Voiko ihmisellä enää kovempaa kohtaloa olla? Ja kaikki vain yksien miehen kutaleiden takia!

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 15.4.2003.