Lylyä lykkimään

Suomi on ikivanha hiihtomaa. Pohjois-Pohjanmaalta, Revonlahdelta, löydetyllä kivikautisella suksella on ikää noin 3 800 vuotta. Myös hiihtovälineen nimitys suksi on vanha. Tämä uralilaisten kielten sana on peräisin ainakin 5 000 vuoden takaa, ja se kuuluu suomen vanhimpaan sanastokerrostumaan.

Muutama sata vuotta sitten esivanhempamme liikkuivat eripituisilla suksilla. Vasemmassa jalassa oli liukumasuksi lyly, jonka pohjassa oli syrjään luisumista estävä ura – sanaristikoista tuttu olas. Oikeassa jalassa oli lyhyt potkusuksi kalhu, jonka pohjassa oli lipsumista estävä nahankappale karvat myötäsukaan. Tämmöisillä epäparisilla suksilla lähti nopeutta kysyneeseen hiiden hirven hiihdäntään myös Kalevalan sankari Lemminkäinen, ”lykkäsi lylyn lumelle”.

Lyly on ollut suksen nimityksenä Pohjois-Pohjanmaalla, Peräpohjolassa ja Kainuussa. Laajalti murteissa – ei kuitenkaan savolaismurteissa – lyly tarkoittaa sitä kovaa tummahkoa puuainesta, joka muodostuu lengon havupuun kaarevalle selkäpuolelle. Liukumasuksi valmistettiin alkuaan tämmöisestä puusta, ja tekoaines antoi samalla nimen välineellekin.

Potkusuksen nimitys kalhu on kadonnut murteista; se on säilynyt vanhoissa kansanrunoissa ja mainintana Gananderin sanakirjassa (1786). Ylä-Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla tämä sana on säilynyt muunlaisen liikkuma- tai kuljetusvälineen, nevasuksen ja vesikolan, nimityksenä.

Oikean jalan potkusuksella on ollut toinenkin nimitys, saamesta lainattu sivakka. Tätä nimitystä on käytetty Pohjois-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa. Suunnilleen samoilla seuduin kuin kalhu myös sivakka on tarkoittanut nevasuksea. Nevasukset helpottivat liikkumista, kun mentiin vetelälle suolle keräämään rehuheinää. Aikaa myöten sivakasta tuli huonon suksen nimitys ja toisaalta kirjakielessä hiukan ylätyylinen suksen yleisnimitys.

Suomalaisen hiihtosanaston keskeinen termi suksi on säilynyt, vaikka vuosituhansien aikana sekä hiihtovälineissä että hiihtotyylissä on tapahtunut muutoksia. Lylyä, kalhua ja sivakkaa lukuun ottamatta muut suksen nimitykset ovat olleet harvinaisia.

Yksi tämmöinen tilapäissana on hiihdin, hiihtimet, jota on käytetty leikillisesti murteissa ja satunnaisesti myös kirjakielessä. Hiihdin on muodostettu hiihtää-sanasta välinettä ilmaisevan johtimen avulla.

Hiihtimet kuuluvat myös monien pikkulasten itse luomaan sanastoon. Kieltä oppivalla lapsella on kyky tunnistaa malleja ja yhdistellä sana-aineksia luovasti, oman kielioppinsa mukaisesti. Niinpä sukulaistyttöni Jenni käytti kolmivuotiaana muotoa hiihtämit. Saman johtimen avulla hän muodosti suksista suksimet. Serkkuni puolestaan yhdisti sukset ja hiihtämisen ja sai tulokseksi hiikset.

Minä kuulemma nimitin pikkulapsena suksia hiipimiksi. Nokkela keksintö, vaikka itse kehaisenkin. Hiihtäminen on nimittäin alun perin tarkoittanut hiipimistä.

MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 12.2.2002.