Koirankynnen leikkaaja

Suomen Kuvalehdessä oli viime syksynä artikkeli Perttu Lepästä, käsikirjoittajasta ja elokuvaohjaajasta. Hän kertoo, että oli koulussa ollessaan surkea kirjoittaja. Ylioppilasaineessakin oli 36 välimerkkivirhettä ja lisäksi koko joukko muita kielenvastaisuuksia. Opettaja antoi aineesta arvosanan b, joka numerona ilmaistuna tarkoittaa kuutosta.

Ylioppilastutkintolautakunnassa Perttu Lepän aine nousi laudaturiin. Aineen poikkeuksellisen vahva sisältö painoi vaa’assa niin paljon, että oikeakielisyyden puutteet joutivat jäädä sen varjoon. Suomen Kuvalehti julkaisi Perttu Lepän aineen keväällä 1982 yhdessä muutaman muun valioaineen kanssa.

Perttu Lepän tapaus on lajissaan harvinainen. Se osoittaa kuitenkin selvästi, että kirjallinen esitys vaatii onnistuakseen muutakin kuin oikeinkirjoituksen ja kieliopin hallintaa. Sisältö ja rakenne ovat vähintään yhtä tärkeitä. Esitys jää puolitiehen, jos sanat kolisevat tyhjyyttään, jos ajatus katkeilee tai eksyy harhapoluille, jos tyyli horjuu, jos ehjää ja tasapainoista kokonaisuutta ei synny.

Onnellista on, kun kirjoittaja pystyy tuottamaan virheetöntä tekstiä ja sen lisäksi esittämään asiansa selkeästi, johdonmukaisesti ja vakuuttavasti. Pienet pintanaarmutkaan – oikeakielisyysvirheet – eivät haittaa, kun sisältö on vahva. Kohtalokkaampaa sen sijaan on, jos pinnan alla oleva ydin on hauras tai puuttuu kokonaan. Pelkän kuoren vie tuuli helposti mennessään.

Olin hiljattain katsomassa Markku Pölösen koskettavaa elokuvaa Koirankynnen leikkaaja. Se kertoo Mertsistä, sodassa luodin päähänsä saaneesta mutta henkiin jääneestä miehestä. Haavoittumisen seurausta on, että Mertsistä on tullut vammainen sekä fyysisesti että henkisesti.

Mertsi kommunikoi enemmän ilmeillään kuin puheellaan. Hänen vähistä repliikeistään yksi jää pakosti mieleen, koska se toistuu niin usein: ”Kiitos paljon!”

Kun poistuin elokuvista, mukana ollut ystävä luki ajatukseni ja kysyi: ”Eikö ’Kiitos paljon’ ole suositusten vastainen? Eikö olisi pitänyt sanoa ’Kiitoksia paljon’ tai ’Paljon kiitoksia’? Eihän hyvästä omenasadostakaan sanota ’Omena paljon’ vaan ’Omenia paljon’ tai tietysti tavallisemmin ’Paljon omenia’.”

Kieltämättä tuo ajatus oli tullut elokuvateatterin katsomossa mieleeni, mutta olin torjunut sen ja hävennyt omaa pilkunviilaajaminääni. Silloin kun ihminen Mertsin tavoin on menettänyt mahdollisuutensa normaaliin elämään mutta siitä huolimatta kykenee osoittamaan kiitollisuutta, on jokseenkin yhdentekevää, noudattaako kiitoksen sanamuoto E. A. Saarimaan tai muiden kielimiesten ohjeita ja suosituksia.

Mertsin kiitoksen vahvuus oli aitoudessa. Siinä oli sen ydin ja sydän.

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 13.4.2004.