Kirppuja, luteita, täitä

Täi on yksi ihmisen vanhimmista seuralaisista. Myös sanalla täi on ikää tuhansia vuosia: se kuuluu ikivanhaan omaperäiseen suomalais-ugrilaiseen sanastoon.

Suomen murteissa täillä on ollut lukuisia erilaisia nimityksiä. Suuri osa niistä on kiertoilmauksia, joita on käytetty, kun ei ole haluttu mainita hyönteisen omaa nimeä. Niin on yritetty vaikkapa välttyä täin puraisuilta. Esimerkiksi Hämeessä puhuttiin murheenkaritsoista; yllättäen ilmestyneiden täiden kun arveltiin ennustavan tulevia huolia ja murheita. Lapsellekin on täistä puhuttu kiertoteitse. On näet voinut olla vaikea suostutella lasta siihen, että hänen päätään tapetaan tai etsitään, toisin sanoen hävitetään sieltä täitä. Niinpä käytettiin pelotusmetodia: jos lapsi ei hyvällä myönny käsittelyyn, niin kouko, kurko, pöpö tai mörkö punoo hiuksista köyden ja vetää sillä kaivoon tai järveen. Samoja kiertoilmauksia on käytetty myös karhusta, sudesta tai muusta pelottavasta olennosta.

Vanha omaperäinen sana on myös sonsar. Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Suomessa se tarkoittaa kirppua, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä täitä, täin munaa tai siivotonta ihmistä. Täin munalla on myös oma nimityksensä, saivar, joka sekin voi hyvin olla vanhaa lähtöä. Saivaresta on muuten johdettu nykykielessäkin tuttu verbi saivarrella.

Ihmistä ovat täiden lisäksi kiusanneet luteet. Ihmislude eli lutikka pesiytyi erityisesti huonosti siivottuihin puusänkyihin. Värinsä takia sitä on nimitetty myös punatakiksi tai punaturkiksi; täi puolestaan oli harmaatakki. Lude ja lutikka lienevät samaa lähtöä kuin puristamista ja rutistamista tarkoittava verbi lutistaa.

Lähinnä eläimiä hätyyttelevä kirppu lienee saanut nimensä hyppäämiskykynsä mukaan: kirppu on kaiketi samaa sanuetta kuin kirvota, joka tarkoittaa murteissa myös singahtamista ja ponnahtamista. Kirput vaihtavat usein isäntäeläintä, minkä vuoksi ne levittävät tauteja. Esimerkiksi keskiajalla Euroopassa raivonnutta paiseruttoa, mustaa surmaa, levittivät juuri rottakirput.

Asunnoissa loisivien torakoiden nimi on peräisin venäjän kielestä. Suurikokoinen ruotsintorakka ei nimestään huolimatta ole Ruotsista vaan etelän lämpimistä maista kotoisin. Sen sanotaan hävinneen vähitellen Suomesta 1800-luvun alussa maahan idästä levinneen pienemmän russakan tieltä. Myös tämän hyönteisen nimi on lainaa venäjästä, jossa se kuitenkin tarkoittaa alkuaan preussilaista. Eläimen tieteellinen nimi Blatella germanica taas viittaa germaaneihin. Mikään kansanryhmä ei siis ole oikein halunnut tunnustaa russakkaa omakseen; Hämeessäkin sitä on kutsuttu ranskalaiseksi.

Edellä mainittuja hyönteisiä voi yhteisnimellä kutsua syöpäläisiksi. Pohjois-Suomessa samaan joukkoon lasketaan kuuluviksi myös kesäiset kiusanhenget sääsket, mäkäräiset ja paarmat. Etelä-Pohjanmaalla syöpäläiset ovat puolestaan aivan toista kokoluokkaa: näin nimitetään siellä ruokailijoita.

KIRSTI AAPALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 23.3.1999.