Itsenäisyyden alkulähteillä

Kun runsaat kymmenen vuotta sitten keskustelin kirjailija Aarni Krohnin kanssa hänen silloin vielä tekeillä olleen Anjalan vala -näytelmänsä murrerepliikeistä, puheeksi tulivat myös kahdensadan vuoden takaisen suomen kirjakielen sanat. Pohdimme, voiko repliikeissä käyttää sellaisia sanoja, joita ei 1700-luvun lopun suomessa vielä ollutkaan. Tällaisia olivat mm. itsenäinen ja itsenäisyys, molemmat näytelmän kannalta tärkeitä sanoja.

Tietysti Ruotsin vallan aikanakin jouduttiin noita käsitteitä ilmaisemaan tavalla tai toisella myös suomeksi, mutta mikään käytössä olleista sanoista ei varsinaisesti vakiintunut. ’Itsenäistä, suvereenia’ ilmaistiin usein ruotsin kielen mallin mukaan tehdyillä sanoilla, sellaisilla kuin itseasettunut, itseolevainen ja itseseisovainen. On kiintoisaa nähdä, että alun perin saksalaiseen lähtömuotoon perustuva itseseisovainen ei vakiintunut kieleemme, vaikka esimerkiksi ruotsi, venäjä ja jopa viro muodostivatkin oman sanansa juuri tältä käännöslainan pohjalta.

Itsenäisyyttä tarkoittivat vastaavasti 1700-luvun sanat itseolevaisuus, itsepysyväisyys, itseseisovaisuus ja itsestänsäseisovaisuus. Esimerkiksi v. 1772 kirjoitettiin eräässä asetustekstissä, että valtakunnan neuvonantajain tulee ”murhetta pitä – – Itse-pysywäisydestä".

1800-luvulla edellä mainituille sanoille tuli lisää kilpailijoita. Sellaisia olivat esimerkiksi oma-alkuiset sanat omaehtoinen, omaneuvoinen, omaperäinen, omavaltainen, omavarainen, oma(n)takeinen ja omintakeinen. Niillä oli kaikilla 'itsenäisen' ohella myös jokin muu merkitys, joka sittemmin kehittyi niiden päämerkitykseksi.

Vakavia kilpailijoita 1800-luvulla olivat lisäksi itse-alkuiset yhdyssanat ja johdokset itseperäinen, itsepäällinen, itsevapainen, itsevarainen, itsetyinen, itsellinen ja itsekäs. Nekin kilvoittelivat aikansa, mutta jäivät sitten käytöstä tai erikoistuivat ilmaisemaan jotain muuta. Itse-alkuisten johdosten ryhmään kuuluivat myös itsanainen, itsenainen, itsinäinen ja itsenäinen, joista viimeksi mainittu osoittautui sitten muita elinkelpoisemmaksi.

Itsenäinen-sanan vanhin kirjallinen esiintymä on tiettävästi Elias Lönnrotin kynästä vuodelta 1836. Sanan voittokulku näyttää kuitenkin alkaneen varsinaisesti vasta 1800-luvun puolivälin tienoilla. Monet kilpailevat ehdokkaat unohtuivat kokonaan, jotkut – kuten omintakeinen, riippumaton ja vapaa – jäivät itsenäisen osittaisiksi synonyymeiksi.

Vastaavasti itsenäisyyttä ilmaisemassa käytettiin 1800-luvulla sellaisia oma-alkuisia sanoja kuin omaehtoisuus, omaneuvoisuus, omaperäisyys, omavarteisuus ja omintakeisuus. Omaperäisyys ja omintakeisuus ovat itse asiassa säilyttäneetkin osan itsenäisyyden merkityskentästä. Itse-alkuisia ehdokkaita olivat mm. itsepäällisyys, itsevapaisuus, itsevaraisuus, itsellisyys, itsetyisyys, itseys, itsanaisuus ja itsenaisuus.

Voittajaksi selviytyneen itsenäisyys-sanan isänä on kirjallisuudessa pidetty tavallisesti Volmari Kilpistä ja sanan syntymävuotena vuotta 1847. Todellisuudessa kunnia kuuluu kuitenkin S. Hilposelle, joka kirjoitti jo kuutisen vuotta aikaisemmin Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä (1841, n:o 49, s. 4): ”Suomen Sankarit sotivat sekä itsenäisyydensä ja vapaudensa että vanhan uskonsa tähden.”

MATTI PUNTTILA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 6.12.1999.