Valoa kansalle

Serkkuni muisteli, millaista oli 1940-luvun lopun alkutalvena pohjoisen kylässä. Koululaiset olivat keksineet uuden kilpalajin: kuka näkee lukea ulkona kirjaa kauimpana ikkunasta lankeavasta valosta. Innostuksen oli herättänyt kylään saatu sähkö. Pian ulkoluvun viehätys kuitenkin hiipui, kun uusi virranlähde valoineen kaikkineen jokapäiväistyi.

Ennen kuin sähkö saatiin valjastettua hyötykäyttöön, oli oltava muita konsteja karkottaa elämistä monin tavoin rajoittava pimeys. Ilman tulta se ei onnistunut.

Monien elämän perusasioiden nimitykset ovat kielen vanhinta ainesta. Niin myös suomen tuli-sanan juuret ulottuvat vuosituhansien taa uralilaiseen aikaan. Tulen voima on kuitenkin ollut suuri, eikä sen nimeä ole aina tohdittu mainita, jottei punainen kukko iskisi. Laajalti Länsi-Suomessa on tulen sijaan puhuttu valkeasta. Tällä länsisuomalaisuudella on kielessä paikkansa edelleen: moni uutinen leviää yhä kulovalkean tavoin.

Asumusten valaistus hoitui pitkään tulisijan avulla. Kun se ei riittänyt tai tarvittiin valoa navetta-askareihin, sytytettiin päre. Suorasyisistä männynsäleistä kiskottuja päreitä tarvittiin monin paikoin vielä maailmansotien välisenä aikana. Eivät ne tosin ole tyystin vieraita tämän ajan ihmisellekään, sillä päreet voivat palaa monella nykyverkostoissa elävälläkin.

Kynttilä ei liene ollut ainakaan maalla yksinomainen valonlähde, vaikka kynttilöitä tehtiin ylijääneestä lampaan tai lehmän talista. Niitä poltettiin lähinnä pidoissa, pyhinä ja vieraiden tullen. Sana kynttilä (murteissa myös kyntteli ja kynttylä) on lainaa skandinaaviselta taholta; muinaisruotsissa oli samaa merkitsevä sana kyndil.

Lamppu on niin ikään lainaa lännestä. Ruotsiin sana on kulkeutunut saksan ja ranskan kautta kreikan kielestä, ja sen alkumerkitys on ’soihtu’. Lamppu on pitänyt pintansa valaisimena halki vuosisatojen, polttoaine on vain vaihtunut. Vanhemmissa poltettiin kalan- tai valaanrasvaa, nuoremmissa erilaisia öljyjä. Nykyään voi tarpeen mukaan valita hehku-, loiste- tai halogeenilampun.

Sähkövalon aika alkoi Suomessa Tampereelta vuonna 1881. Sähkö oli tunnettu toki jo ennen sitä. Monen Euroopan kielen (ruotsin elektricitet, englannin electricity) sähkön nimityksen pohjana on kreikan meripihkaa tarkoittava sana. Meripihka liittyy sähköön siten, että sitä hangattaessa syntyy hankaussähköä, joka vetää kevyitä esineitä puoleensa. Havainto tehtiin Kreikassa jo yli 2500 vuotta sitten. Vanha konsti kelpasi jälleen 1700-luvulla, kun ensimmäisiä kokeita kehittää sähköä alettiin tehdä juuri meripihkan avulla.

Eurooppalaisesta valtavirrasta poikkeavasti suomalaisilla on oma sanansa tälle ilmiölle. Kieleen tarjoiltiin kyllä elektrisiteettiä, ja Elias Lönnrotin ehdokas oli omapohjainen johdos lieke. Kirkkaimmin välähti kuitenkin Eurajoelta syntyisin olleella lääkärillä Samuel Roosilla. Vuonna 1845 hän sepitti sanojen sähähtää ja säkenöidä pohjalta ytimekkään sähkön.

KIRSTI AAPALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 27.12.2005.