Inkri – muuan selviytyjä

Nykyaika pitää lapsen kielellisen kehityksen kannalta tärkeänä, että lapsi voi kasvaa ympäristössä, joka tarjoaa hänelle sopivia virikkeitä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että lapselle luetaan ja häntä innostetaan lukemaan, vaan myös siitä, että lapselle annetaan aikaa, hänen kanssaan puuhaillaan ja puhutaan ja hänestä välitetään. – Miten käy niiden lasten, joilta virikkeet puuttuvat?

Olin 1970-luvulla Vihdissä tallentamassa sikäläistä murretta. Niistä vihtiläisistä, joita haastattelin, jäi erityisesti mieleen Inkri – Ingrid Kujala.

Inkri oli syntynyt talon tyttärenä vuonna 1885. Hän ehti nelivuotiaaksi, kun äiti kuoli. Isä meni uusiin naimisiin. Äitipuoli halusi, että Inkri lähetetään toiselle puolelle pitäjää tätinsä kasvatettavaksi. Syynä oli se, että Inkri äitipuolen mielestä oli häijy toisille lapsille.

Mikään paratiisi ei kasvatuspaikka ollut. Vanha täti yritti pitää taloa, mutta menestyksessä ei ollut kehumista: lehmät eivät lypsäneet, pellot eivät kasvaneet ja väen kanssa tuli erimielisyyksiä. Sijaiskärsijänä sai olla Inkri. Häneen täti purki kiukkunsa ja harminsa. Lopulta katkeruus sai sellaisen muodon, että täti löi aina, kun pääsi lyöntimatkan päähän.

Kun rippikoulu oli käyty, Inkri päätti lähteä. Hän pestautui piiaksi erääseen taloon. Tädilleen hän ilmoitti asiasta ulkosalla, turvallisuussyistä.

Inkri aloitti pestinsä kovin niukoin eväin. Hän osasi kyllä auttavasti lukea mutta ei kirjoittaa. Kukaan ei ollut neuvonut hänelle, miten sukan kantapää kudotaan tai kintaan peukalo kavennetaan. Hän oli ”mettäsä kasvanu ja pruntisa (= kaljatynnyrin kyljessä olevassa aukossa) ruakittu”. Hän oli saanut olla ”niinku kahleek kaulas”, koska täti ei ollut laskenut häntä edes kylän keinulle muiden nuorten kanssa. ”Niinku tontun neljännys” hän oli.

Millainen ihminen tästä umpiossa kasvaneesta ja rakkautta vaille jääneestä lapsesta varttui? Sanallisesti erittäin lahjakas. Hän oli parhaimpia Vihdin murteen puhujia. Hänen kielenkäyttönsä oli ilmeikästä ja värikästä. Se sisälsi runsaasti sananparsia ja vertauksia. Ehdin käydä hänen luonaan nelisenkymmentä kertaa ja kuunnella hänen puhettaan satakunta tuntia. Silti vaikutelmaksi jäi, että ammennettavaa olisi riittänyt vielä runsaasti. Jokainen haastattelukerta toi uusia sanoja ja ilmauksia. Ehtymisen merkkejä ei ollut näkyvissä.

Kolkko lapsuus ei – kumma kyllä – ollut myrkyttänyt Inkrin mieltä. Ensimmäisen palveluspaikan isäntäkin oli sanonut: ”Kyl Inkri elää kauvan ku se nauraa ai.”

Palveluksessa oloa seurasi oman perheen perustaminen ja työntäyteinen arki. Kun ensimmäisen kerran tapasin Inkrin, tuo vaihe oli jo ohi. Hän eli yksin ja leskenä.

Inkri oli ollut se pylväs, joka oli pitänyt perhettä pystyssä. Hän raatoi ja pani säästöön. Hän oli hirvittävän sisukas ja peräänantamaton luonne. ”Kun ihmiseen oikeen kimpaantuu se paha sisu, sitä menee niät (= niin että) silmät nuriin päässä on”, sanoi Inkri. Omaa tekemisen puhtia luonnehtivia vertauksia oli muitakin: ”Mää menin taas niät varppaat leviänä.” ”Mää menin niät kantapääp paukui.” ”Mää paineliv vaa niinku hullu myllys.”

Joskus tekijänkin voimat uupuvat ja tulee aika luovuttaa. Inkrille lähteminen oli yksinkertaista ja luonnollista: ”Kum mää kualen, hauta avetaan ja mää lasketaan siheen.”

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 30.11.2004.