Mennäänkö metsään?

Sana metsä tuo useimmille mieleen alueen, jolla kasvaa puita, tai tuollaisella alueella olevan puuston. Aina ei ole ollut näin. Aikaisemmin, kun puuta ei vielä ole osattu hyödyntää kaupallisesti eikä sen merkitys kansantaloudessa ole ollut niin suuri kuin nykyään, mielikuvaan metsästä on sisältynyt muutakin.

Yksi metsän elementti on ollut riista. Metsä on ollut paikka, josta saa riistaa. Metsämies on metsästäjä, riistan pyytäjä, joka kulkee metsällä jahdissa tai niin kuin ennen: ansojaan ja loukkujaan virittämässä ja kokemassa. Riistan luonteen mukaan on käyty ja käydään lintumetsässä tai -metsällä, hirvimetsässä, oravametsässä, jänismetsässä.

Kesän kallistuessa syksyyn moni lähtee puolukkametsään tai sienimetsään. Sen sijaan luutametsässä, lehdesmetsässä, vastametsässä ja vispilämetsässä käynnit ovat harventuneet samalla kun luutien, lehtikerppujen, saunavastojen ja vispilöiden valmistus on vähentynyt. Pettumetsässä petäjästä pettua kiskomassa, tuohimetsässä katto- tai tuokkostuohia nylkemässä, aidasmetsässä aidantekoon tarvittavia aidaksia noutamassa tai jalasmetsässä reen jalakseksi sopivaa puuta etsimässä ei kulje enää kukaan.

Murteissa metsään voi mennä ja siellä voi olla, vaikka puita kasvavaa aluetta ei olisi lähelläkään. Metsä on nimittäin tullut merkitsemään jonkin hyödykkeen saantipaikkaa tai työn suorituspaikkaa yleensä. Karpalometsään menijä lähtee suolle karpaloita poimimaan, ja juurikasmetsässä olija nostaa pellolla juurikkaita. Joku inarilainen kysyy kalaverkkoja kuivumaan levittävältä naapuriltaan: ”Kalamettässäkö se Antti om mennyv vyönä (= viime yönä) ollu?”

Eräänlaisesta kalastamisesta on kyse myös silloin, kun lähdetään akka-, eukko- tai likkametsään, tyttöjä riiaamaan, vaimoa valitsemaan: ”Eikös mennäp poijaat tänehtoona likkamettää?” (Orivesi), ”Kyllä sekkii miesparka huonoon akkamehtään osas” (Sonkajärvi), ”Ookko menosa muijamettään, ku oot nuin pyhätällingisä?” (Liminka). Myös naiset ovat olleet aktiivisia: ”Ukkometässäpä se tuokii Kerttu kuleksii, eijou (= ei ole) vanahanpiijan hyvä olla itekseenkää” (Maaninka).

Moni loppumaan päässyt tai loppumaisillaan oleva tarvike on vaatinut lähtemistä metsään: kahvimetsään kahvia lainaamaan, leipämetsään leipää ostamaan. Eräällä nurmolaisella rakennusmestarilla kerrotaan olleen "aina pari kolomem miästä viinamettäs Seinäjoella". ”Hanna on käynnyr rahamehtäsä”, toteavat kyläläiset Himangalla, kun näkevät kirkolla eläkerahojaan nostamassa olleen Hannan palaavan kotiin.

Tuntuu kuin metsä olisi ennen ollut monimuotoisempi kuin nykyään. On kuin sen ainoaksi arvoksi olisi tullut puu ja arvon mittariksi hehtaarilta saatava kiintokuutiometrimäärä.

Olemmekohan menossa metsään?

MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 9.9.2003.