Äidin kieltä

Äidinkieli rakentuu äidin kielestä, isän kielestä, ympäristön kielestä. Omalta äidiltä voi oppia paljon.

Lapsuudessani meillä kotona leivottiin piimäpiirakkaa. Piimä valmistettiin hyydyttämällä hapatettua maitoa miedossa uuninlämmössä. Nimitys on peräisin äitini kotimurteesta Viipurin seudulta. Puhun yhä edelleen piimäpiirakasta, ja tuntuu, että tämännimisen leivonnaisen makukin on parempi kuin myöhemmin oppimani rahkapiirakan.

Meidän sodan jälkeen syntyneiden herkkua oli lapsena sokerikakkutaikina, jonka tähteet saimme kaapia kulhon reunoista. Äitini murteessa kaapiminen oli kaalimista, ja tämäkin sana on jäänyt omaan kieleeni. Keravalaiset lapsuudenystäväni olivat hekin omaksuneet nimityksen vanhemmiltaan ja puhuivat kuka kaappimisesta, kuka rapsimisesta ja kuka krapsimisesta.

Telmimisestä, peuhaamisesta, nahistelemisesta äitini käytti sanaa miehata. Nyt miehaamisesta puhuu veljeni, kun hänellä joskus on ilo olla vauhdikkaitten kaksi- ja kolmivuotiaitten tyttärenpoikiensa vahtina. Sana on vanhastaan ollut tuttu murteissa Kannakselta Etelä-Savoon asti.

Olin pikkutyttönä suuri kissojen ystävä. Mielipuuhaani enolassa oli pitää kissanpentua sylissä ja silitellä sitä. ”Älä aina nunnaa sitä kissaa”, minua joskus toppuuteltiin. Vanha kansa nimittäin uskoi, että pennusta ei tule hyvää hiirikissaa, jos sitä liiaksi hellitellään. En edelleenkään tunne toista sanaa, joka täsmälleen ilmaisi sen, mitä äidiltäni ja hänen sukulaisiltaan oppimani nunnata-verbi ilmaisee.

Ilmaisuvoimainen ja sävyltään omaleimainen on myös äitini käyttämä teonsana ränsätä, joka tarkoittaa huonosti pitämistä, kuluttamista, tärväämistä. Meillä pidettiin tärkeänä, että erotetaan pyhä ja arki, työvaatteet ja juhlavaatteet. Uutta vaatetta ei saanut myöskään heti pukea ylle, vaan sitä piti säästää. Kun äitini osti uuden leningin, hän pani sen pariksi vuodeksi komeroon ja ilmoitti topakasti: ”Mie en oo mikkää ränsäl.”

Äidilläni oli hyvä varasto sanontoja ja sananparsia. Niitä hän tarpeen mukaan viljeli kasvatuskeinoinaaan, ja niistä hän tiivisti mielipiteensä elämää ja maailmanmenoa luonnehtiessaan.

Lapset joutuivat kesäisin lähtemään aikuisten mukana mustikkametsään. Jokakertainen valitus oli, miksi meille annettiin niin isot marja-astiat. Astiaa ei vaihdettu; äiti vain totesi salaviisaasti: ”Eihä se ääriääse itke.”

Kun ruokana oli kaalikeittoa, äiti aloitti aina tarjoilun sanomalla: ”Köyhälläkkii on aika keittää muttei jäähyttää.” Syöjät odottivat keittoa, keitto ei syöjiä. Kaalikeitto olikin perhekielessämme toiselta nimeltään ”suunpolttoruokaa”, kuten oli ollut äidin lapsuudenkodissa.

Ruoka- tai kahvipöytään kutsuttaessa meillä sanottiin usein – satakuntalainen isänikin: ”Eihä täss oo mittää vaijaa” (= vailla). Tämän kansanomaisen kohteliaisuuden oli jälkipolvi oppinut papalta, vuonna 1879 syntyneeltä äitini isältä. Asiaan kuului, että näin lausuessaan kursailija oli jo kovaa vauhtia menossa kohti pöytää.

MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 6.5.2003.