Punasrieskaa

Äidillä oli tapana totuttaa meitä tyttäriä lapsuusvuosinamme arkiaskareihin antamalla meille silloin tällöin jotakin hyödyllistä puuhasteltavaa. Yksi mieleen jääneistä töistä oli vispata isossa valkoisessa pilkkumissa, posliinikulhossa, olevaa ”poron punasta”, josta tehtiin rieskaa.

Luultavasti meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin, että se punainen aine, jota hämmentelin pirtin pöydän ääressä, oli tosiaan verta. Mieleeni ei ole jäänyt, että se olisi ollut jotenkin järkyttävä havainto. Veri nyt vain oli yksi porosta saatava ruoka-aine, jota poroja omistavat sukulaiset toisinaan toivat. Siihen suhtautui toisin kuin omasta tai sisaren haavasta joskus vuotavaan vereen.

Kun äiti puhui meille ”poron punasesta”, hän ei tietoisesti vältellyt mainitsemasta lapsilleen sanaa veri. Takana oli paljon vanhempi kielenkäyttöön kuuluva ilmiö.

Sanaa veri on kartettu sanomasta varsinkin eläimiä teurastettaessa, sillä uskottiin, että veren lasku voisi epäonnistua ja koko työ mennä hukkaan. Teuraaksi aiottu eläin olisi myös saattanut aavistaa, mitä oli tulossa ja heittäytyä hankalaksi.

Teuraseläimen verta on sanottu punaiseksi laajalti Pohjois-Suomessa. Paikoin niin on puhuttu myös ihmisen verestä, etenkin jos se on liittynyt johonkin sairauteen, kuukautisiin tai synnytykseen.

Toinen vanha veren kiertoilmaus on savolaismurteiden leppä. Kyseessä on sama sana kuin yleisen lehtipuun nimitys leppä. Lepän kuoresta on saatu punaista väriainetta, joka on ollut tarpeen esimerkiksi kankaita tai verkkoja värjättäessä. Tästä on syntynyt kiertonimitys myös toiselle tutulle punaiselle aineelle, verelle. Punaisuushan on tunnusomaista myös leppäkertulle, ja punaruskea on leppälinnunkin pyrstö, koiraalla myös rinta.

Rieska, jota meillä kotona tehtiin poron verestä, paistettiin leivinuunissa peltisessä vuoassa, rieskapannuksi sanotussa. Veren joukkoon oli sekoitettu rasvaa ja jauhoja, joko rukiisia tai ohraisia. Kypsää rieskaa lohkottiin vuoasta lautaselle ja syötiin lämpimänä voin kanssa.

Tätä veripaltun tapaista ruokaa on sanottu myös punaskampsuksi tai punaspannulliseksi. Toisilla seuduin verestä tehty paistos on ollut leipämäisempi ja siitä on puhuttu punasleipänä tai punaskakkuna. Savossa on tarjottu leppärieskaa.

Oulun seudun perinneruokaa on rössypottu, johon monet pohjoissuomalaiset ikäpolvet ovat saaneet tutustua viimeistään koulun keittolan antimia nauttiessaan. Se on keittoruoka, jonka aineksia ovat rössy eli veripalttu, perunat ja palvattu sianliha tai silava.

Veriruoat ovat olleet tuttuja muuallakin maassa, ja verestä on tehty paistosten ja leipien lisäksi ainakin makkaroita ja ohukaisia. Nimitysten kirjo on niin ikään ollut laaja.

KIRSTI AAPALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 25.3.2003.