Viimeisin vai viimeinen sana?

Kielestään tietoinen kirjoittaja havahtuu usein sanojen viime, viimeinen ja viimeisin kohdalla: miten ne säännöt taas menivätkään?

Sanoilla viime ja viimeinen on sellainen ero, että viime yleensä tarkoittaa ’nykyhetkeä juuri tai lähinnä edeltänyttä’ (viime päivinä; viiden viime vuoden aikana), mutta viimeinen ’järjestyksessä kaikkien muiden jälkeistä’. Viimeisen jälkeen ei siis ole eikä tule enää mitään. Joissain yhteyksissä sanojen merkitys saattaa olla samakin, eli viime ja viimeinen ovat osittaiset synonyymit (tunsi viime hetkensä = viimeisen hetkensä koittaneen).

Entäpä sitten viimeisin? Monet ovat oppineet, että sitä ei pitäisi käyttää ollenkaan. Perusteluna on ollut, että koska adjektiivi viimeinen jo tarkoittaa äärimmäistä, se merkityksensä vuoksi jää vertailun ulkopuolelle. Samoin kuin komparatiivi ”viimeisempi” myös superlatiivi viimeisin on siten tarpeeton. Viimeisin voidaankin yleensä korvata sanoilla uusin, tuorein tai vaikkapa äskeisin (kirjailijan viimeisin = uusin menestysromaani; viimeisimmät = tuoreimmat tutkimustulokset).

Joskus korjaaminen kuitenkin on vaikeaa, ellei mahdotonta. Esimerkiksi lauseessa Suomen viimeisin polioepidemia koettiin 80-luvulla sana viimeisin ei ole korvattavissa sanoilla uusin tai tuorein. Adjektiivia viimeinen ei liioin voi käyttää lauseessa sellaisenaan, koska siihen sisältyisi viesti, että uusia epidemioita ei enää milloinkaan tule.

Korvaamisen vaikeus kertoo siitä, että sanalle viimeisin on suomen kielessä kehittynyt oma merkityksensä, ’toistaiseksi viimeinen’. Sanat viimeinen ja viimeisin tarkoittavat siis eri asiaa. Samanlaiset sanaparit on myös ruotsissa ja englannissa: sista ja senast; last ja latest.

Kielenkäyttöä koskevia ohjeita ei muuteta aivan kevein perustein. Toisaalta: jos niitä ei koskaan muutettaisi maailman ja kielen muuttuessa, päädyttäisiin tilanteeseen, jossa ohjeet ja vallitseva käytäntö etääntyisivät liian kauas toisistaan.

Sanan viimeisin runsas käyttö eri yhteyksissä (esimerkiksi lehtitekstissä) herätti pari vuotta sitten Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa työskentelevät Suomen kielen perussanakirjan toimittajat selvittämään, pitäisikö normia väljentää. Selvitykset osoittivat sanan viimeisin elinvoiman ja tarpeellisuuden. Suomen kielen lautakunta, jonka tehtävänä on päättää kielenkäyttöä koskevista periaatteellisista tai yleisluonteisista suosituksista, käsitteli asiaa. Lautakunta totesi viimeisimmän merkityksenkehityksen ja sen, että sanalla on paikka kielessämme. Niinpä uusimmissa sanakirjoissa ja oppikirjoissa esitetään tästedes sanan viimeisin merkitykseksi ’toistaiseksi viimeinen’, ’uusin’, ’tuorein’. Sanaa ei kehoteta vaihtamaan toiseen, sillä sitä ei enää pidetä virheenä eikä edes tyylillisesti epäilyttävänä.

RIITTA ERONEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 23.4.2002.