Jokin kaltaisensa
Metromatkalla silmäni osuvat nuoren naisen rintanappiin. ”Ota rahat ja juo ne!” julistaa se itsevarmasti. Kohtuullisen raittiina kielitieteilijänä en ota neuvosta vaarin, vaan jään kuulostelemaan tämän käskylauseen tuottamaa assosiaatioiden kutsuhuutoa. Joku, joskus, jossakin on antanut hieman toisensisältöisen ohjeen ”Ota rahat ja juokse”, mutta kuka, missä ja milloin?
Aamuisen sanomalehteni kolumni kertoo työpaikkahaastatteluiden uusista ilmenemismuodoista. Otsikko kalskahtaa komealta kolmine instruktiiveineen: ”Geenein, testein, konsultein”. Aivan muista sfääreistä, jostakin korkealta ja kaukaa helähtävät kuin kaikuna sanat ”harpuin, huiluin, kantelein”. Psalmiko? Lapsena laulettuako?
Alluusio on vanhoja kunnon tyylikeinoja. Omat sanat upotetaan johonkin tuttuun muottiin tai muualta löydetty valmis sanatarhan kukkanen istutetaan uuteen miljööseen. Leikitään ilmaan jäävillä vihjeillä, heitetään vekkuli tervehdys niille, jotka kykenevät koodin purkamaan. Tervehdys voi hiipua vähemmän vekkuliksi, jos aivan vääränlaiset mielleyhtymät tulevat sen myötä pintaan. Näinhän kävi Nokian taannoisessa mainoskampanjassa Saksassa: vähemmän tunnettuna kuin veljensä ”Arbeit macht frei” pääsi sananparsi ”Jedem das Seine” livahtamaan seulasta ja nostatti kiukun Atlantin takaisessa juutalaisjärjestössä.
Kirjallisuuden ystävä nyökkää itsetyytyväisenä, kun huomaa aikakauslehden otsikon ”Volgan yli muistin siimekseen” hengittävän samaa tahtia kuin Hemingwayn ”Joen yli puiden siimekseen”. Tunnistaja tavallaan antaa itselleen papukaijamerkin omasta hoksaavaisuudestaan ja tietämyksestään. Böllin ”Katharina Blumin menetetty maine” on poikinut useammankin lehtitekstialluusion, joita en tässä viattomia katharina blumeja säästääkseni toista.
Vakava tv-raportti Israelin yhteiskunnasta sai vastikään otsikokseen ”Mielet mustissa”. Sanaleikki sovittaa yhteen mustaan sonnustautuvat ääriainekset, heidän synkät tulevaisuudennäkymänsä ja amerikkalaisen elokuvan ”Miehet mustissa”.
Koska me ihmiset emme puhu ja kirjoita lähdeviittein, kaikkien vihjeiden taustoja ei ole yhtä helppo löytää kuin maailmankirjallisuuden klassikoihin ja suosittuihin filmeihin osoittavia. Tukalaksi menee sekin, kun heikosti Raamattunsa tunteva hakee alkutekstiä lukemattomille väännöksille tyyppiä ”Tutkimattomat ovat tulkintojen tiet”, ”Tutkimattomat ovat luomun tiet”, ”Outoja ovat tiedon tiet”, ”Merkillisiä ovat tieteellisten ideoiden vaiheet”.
Monissa meissä kielen ystävissä tuntuu asuvan pieni allusionisti, joka haluaa luoda suuren allusionin. Ja jos luovuutta uupuu, voi aina kierrättää vanhaa kantturaa eri muodoissa. Lyödä kuollutta lehmää uusiin leileihin, niin sanoakseni. Sanasta miestä, utareesta lehmää!
TARJA HEINONEN