Luterilaiset ja protestantit

Uudessa muistelmateoksessaan presidentti Mauno Koivisto luonnehtii omaa kristityn laatuaan. Kirjanjulkistuspuheessaan hän kertoi evankelisluterilaisuuden olevan itselleen vierasta, koska hän karussa lapsuudessaan koki enemmän lakia kuin evankeliumia. Protestanttisuus on hänelle läheisempää yksilönvastuun ja pysyvän syyllisyyden tunteineen.

On vähän vaikea seurata Koiviston ajatuksenjuoksua, sen verran erikoisesti hän määrittelee luterilaisuuden ja protestanttisuuden eron. Onko siis luterilaisuudessa enemmän evankeliumia ja anteeksiantoa kuin protestanttisuudessa, jossa taas oltaisiin enemmän lain alla? Mitä hän oikeastaan tarkoittaa protestanttisuudella?

Kirkkohistoriasta muistetaan, miten 1500-luvulla Martti Luther kannattajineen ryhtyi protestoimaan eräitä roomalaiskatolisia opintulkintoja vastaan. Uskonpuhdistus johti lopulta protestanttien eroon valtakirkosta, ja ryhmä jakautui sittemmin luterilaiseen (se oli alkuun haukkumanimi; Luther itse käytti nimitystä evankelinen) ja Johannes Calvinin johtamaan kalvinilaiseen eli reformoituun haaraan. Myöhemmin protestanttisuus on jakautunut vielä moniksi kirkoiksi ja lahkoiksi. Suomalaisten valtaväestö on siten luterilaisia protestantteja. Käsitteet eivät siis ole rinnasteisia, joten niitä on mahdotonta vertailla keskenään.

Luonnehdintansa perusteella Koivisto tarkoittaneekin protestanttisuudella sen toista päähaaraa, kalvinilaisuutta. Sitä pidetään luterilaisuutta karumpana ja ankarampana, jotenkin armottomampana. Karuus näkyy muun muassa kirkoissa ja jumalanpalvelusmenoissa. Talousmiehenä Koivisto tietää, millainen merkitys nimenomaan tällä ahkeruutta ja työteliäisyyttä korostavalla suunnalla on ollut länsimaisen kapitalismin kehittymisessä. Kun puhutaan protestanttisesta etiikasta, ajatellaan lähinnä kalvinilaisen ajattelun mukaista etiikkaa. Näkemyksiltään Koivistoa voisi siis luonnehtia kalvinilaiseksi protestantiksi.

Suomalaisessa nykyfraseologiassa luterilaisuus ja protestanttisuus esiintyvät kyllä ripi rinnan. Kumpaakin syytetään etenkin siitä, ettemme pysty nauttimaan joutilaisuudesta ja muista elämän iloista, kun peritty luterilainen – tai protestanttinen – työmoraali piiskaa siivoamaan törkyistä kotia viikonloppuna ja täyttämään muita ikäviä velvollisuuksia. Voimme siis olla luterilaisia ilonpilaajia niin itseämme kuin muitakin kohtaan. Protestanttista etiikkaa voi myös syyttää uskomattomista asioista, eräässä yleisökirjoituksessa jopa siitä, ettei kahviloissa saa enää palvelua pöytiin. Kun tähän luterilaisuuden ja protestanttisuuden painolastiin lisätään vielä ikioma körttiläisyytemme – sitäkin nimittäin näkyy kyseisissä fraaseissa – niin on siinä nautintohakuisilla tuskailemista.

TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 13.10.1998.