Vainajan kanssa Viipuriin
Paikallislehden kolariuutisessa kerrotaan: ”Onnettomuudessa menehtynyt nainen kuljetettiin Peijas-Rekolan sairaalaan, jossa hän kuoli aamupäivällä.” Toisessa lehdessä selostetaan: ”Onnettomuus tapahtui tehtaan laboratorio- ja tutkimushuoneessa, jossa kuolleet työntekijät olivat valmistamassa sähköpaukkuilmaisimia.” Kolmannessa lehdessä käsitellään henkirikosta: ”Surmattu liikkui miehen seurassa.”
Tarkka lukija hätkähtää: voiko kuollut ihminen muka kuolla uudelleen, liikkua ja tehdä työtä? Tämmöiselle järjenvastaiselta tuntuvalle ilmaisutavalle on kyllä olemassa selitys. Uutista laativa toimittaja tietää, että uhri on kuollut, ja koska tämä yleensä on uutisen tärkein tieto, se ilmoitetaan heti alussa, yleensä otsikossakin. Näin siis jo lukijankin tiedossa oleva asia tulee ilmaistuksi kerrottavien tapahtumien kannalta liian aikaisin, koska uutisessa selostetaan tapahtumia aikajärjestyksessä.
Sana ruumis tarkoittaa sekä elävän ihmisen kehoa että kuolleen ihmisen ruumista eli kalmoa. Kuolleesta puhuttaessa ruumis tarkoittaa siis vain hänen maallisia jäännöksiään, joten huumoria tavoittelee vanha juttu hautajaispidoista, joissa tarjottiin ”ruumiin itsensä leipomia piparkakkuja”.
Elämän ja kuoleman näkökulmasta oikeastaan varsin merkillinen on suomen kielen sana vainaja (murteissa myös vainaa, vainas, vaino). Se on lainattu germaaneilta, ja se on samaa alkuperää kuin itkemistä tarkoittava saksan verbi weinen.
Jotkut vanhat ihmiset ovat kertoneet, että aikoinaan ei itsemurhan tehnyttä eikä myöskään jumalankieltäjää sanottu vainajaksi. Vainaja-sanaa on käytetty ja käytetään etenkin läheisestä sukulaisesta tai tutusta ihmisestä puhuttaessa: vaimovainaja, Ville-vainaja, isäntävainaja.
Oudolta tuntuisi
nimittää sata vuotta sitten kuollutta isoisän isoisää Kustaa-vainajaksi, ja
tyylitöntä olisi puhua Mannerheim-vainajasta. Leikillisesti tosin voidaan puhua
Mirri-vainajasta ja jopa kellovainajasta.
Sana vainaja on kielen väistyviä sanoja. Se tuntuu nykyisin olevan monille yhtä etäinen ja kartettava kuin sairaalan ovien taakse kätkeytyvä kuolemakin. Ruumisauto-sanan sijasta jotkut puhuvat juhlallisuutta tai hienotunteisuutta tavoitellen vainajankuljetusautosta. ”Vainajanavaus” ja ”vainajansiunaus” eivät kuitenkaan ole syrjäyttäneet ruumiinavausta ja ruumiinsiunausta. Sanassa ruumis korostuu tässä yhteydessä, että se, mitä avataan tai siunataan, on vain ihmisen fyysinen olemus, maalliset jäännökset, tomumaja, josta henki tai sielu on poistunut.
Ilmaus ”isävainaja sanoi” merkitsee samaa kuin 'isä, joka nyt on vainaja, sano'. Vainaja-sanaan sisältyy siis samanaikaisesti sekä 'kuolleen' että 'eläneen' tai 'elävän' merkitys. Siksi karjalaismummo voikin luontevasti haastaa edesmenneestä miehestään: ”Myö vainaa kans mäntii Viipurii.”
MAIJA LÄNSIMÄKI